Viime syksynä maalasin tämän maalauksen. Aloitin elokuun lopussa ja lopettelin joulukuun puolivälissä. Maalasin siis noin kolme kuukautta, ja nyt katsellessani valokuvia työskentelyvaiheista muistan teoksen tuoneen taiteen tavoitteiden lisäksi sisältöä ja inspiraatiota syksyyni. Aiheena on musiikkiteos - tai muotokuva sen tulkitsijasta.
keskiviikko 5. huhtikuuta 2017
torstai 16. maaliskuuta 2017
ISÄ ON KUOLLUT
Sain tiedon siitä siskoltani, ja siitä lähtien maailmani ei ole ollut sama kuin ennen. Onneksi olen edes osittain päässyt yli sen, ei enää tule niin paljon kännejä, joissa tahdon vain itkeä ja surra. Kaikista ristiriitaisuuksistaan huolimatta hän oli isäni, en arvostellut häntä koskaan ja parhaimpina (yhtenä kaikista niistä) muistona muistelen isää, kun kun armeijassa kysyivät, olenko hänen poikansa. Kovin monelta ei kysytä.
KUVATAIDEOPINTOJA JOENSUUSSA
Hitto, tää on iso kaupunki! Tai ei oikeastaan - silloin se vain tuntui siltä. Sain paniikkikohtauksia, ja tapanani oli juoda itseni humalaan, että edes uskalsin mennä ihmisten ilmoille. Nyt tämä kaupunki vaikuttaa niin pieneltä, että mietin, mitä nuorempana olen pelännyt.
TYÖTÖN PASKA
Ja nyt ei pidä huolehtia otsikoinnista - se tulee vasta myöhemmin. Huomasin olevani työtön ("graafikko"), ja hain sitten opiskelemaan kuvataidetta. Jota tosin alunperinkin olisin hakenut opiskelemaan - rahaa ja toimeentuloa pitää kuitenkin miettia, siitä lisää myöhemmin.
JA OPISKELEMAAN
Muutan Raaheen, toiselle puolen Suomea - voi sanoa itäsuomalaisittain. Maisemat on avarat, ja eikö olekkin, sanoo isäni, jonka kyydissä/avulla sinne muutan. Tuona aikan voisin ikäni ja haluni puolesta perustaa perheen ja hankkia ammatin, mutta, no...kun se on tästä alasta kyse, niin myöhemmin.
ARMEIJA
En menensty hyvin. Odotukseni sotilasarvosta taisi olla näissä ympyröissä ylimitoitettuja. Sinnittelen mukana. Sekin on tuohon puolivuotiseen taipaleeseen aika perkeleen hyvin.
SELITYKSIÄ
Ja kun olen valmistunut ylioppilaaksi, menen armeijaan. Tämä seuraa minua koko elinikäni: vihaan koulua ja sen arvosteluasteikoita, arvostelutapoja, jotka ovat mielestäni surkeita. Onneksi pääsen armeijjaan. Vaan enpä tiedä millainen rasti sielläkin odottaa.
VIHDOIN KIRJAT
En ole hyvä lukemaan. Silti olen se ainoa poika, joka tuolta yläasteluokalta edes hakee lukioon. Toinen tulee tosin myöhemmin, hän, jota onnittelen yliopilaslakki päässään sitten kun olen jo armeijassa. Lukemaan on silti pakko opeteltava, sitä teen vanhempieni avioeron jälkeen (ainiin - tästä en ehtinytkään kertoa, ehkä myöhemmin?) veljeni ja äitini asuttamassa lapsuudenkodissa. Asunhan täällä minäkin - kuuntelen Offspringia ja...no en oikeastaan mitään muut. Hoen vittua.
YLÄASTE-HELVETTI
Ensimmäinen päivä, kun menin yläasteelle, tämä tampio, tämä vanha ala-asteen kiusaajani sanoi: "Ka, apinahi päässy koulluun!" Sen verran lapsi olin, että ilman muuta reaktiota katsoin ensin Jania. Hän ei voinut auttaa. Vaikka hyvä ihminen onkin. Helvetti ja pelko jatkui vielä seuraavankin vuoden. Tuolle ajalle mahtuu tietysti myös seksuaalisuuden heräääminen ja muuta tosi helvetin tärkeetä,
VITUN TURNAUS JOSTA OON KUITENNI KIITOLLINEN
Ensimmäiset säröt ystävyyteemme taisi alkaa täsät: emme voittaneet. Monta vuotta kypsynyt haaveeni päästä vihdoin koulumme edustusjoukkueeseen sai tulta turnauksessa, jossa tein jopa kaksi maalia. Janin syötöistä. Emme silti voittaneet. Ystävyytemme alkoi rakoilla tästä.
PARAS KAVERI
Janin kanssa meillä synkkaa. Jani on ehkä vähän pyylevä, minä se apinalta näyttävä (tätä mielikuvaa kannan muassani uskomattoman pitkään). Mistä ystävyys alkaa? En tiedä, mutta se loppui yläasteelle. Olen kiitollinen tästä mitä sain osakseni.
ALA-ASTEEN HULLUT AJAT
Kiusaamisesta huolimatta ala-asteaika - tai lapsuus, oli mukavaa aikaa. Miksipä ei voisikaan olla niin, ihan meille kaikille? Joskus sain kuulla olevani apina, joskus minua temmottiin vanhempien poikien "toimesta" niin että tuntui. Joskus se jättää arpia, haavoja muistikuvia. Ja joskus kävi niinkin ukavasti että ystävystyin.
KOULUUN
Rauha on mukava. Rauha on hyvä. En oikeastaan osaa erottaa muuta, mutta nuo toiset pojat on vältettäviä. En osaa välttää, välittää. Toinen veljeksistä iskee minua nyrkillään mahaan vanhemman veljeksen käskystä. En tiedä, että näillä vaaleilla sinisilmillä on myöhempi vaikutus elämääni.
ENSIMMÄINEN MUISTOKUVA
Istun penkillä, en oikeastaan penkillä - traktorin peräkärryn aisan päällä. Olen tottunut kuitenkin tähän missä nyt istun, etten sen enempää mieti missä istun ja mitä teen. Piirrän. Huommenna kuulemma kouluun, niin sanoi äitini. En pidä. Piirrän kuvaa siitä, millainen olen koulussa. Savuverhon takana, ettei opettaja tiedä mitä teen. Oikein. Tämä on ensimmäinen muistokuvani. Mihin aikaisemmat hävinneet? Muistan äitini houkutelleen ja kutsuneen minua syömmään. Lapse3n tavoin olin kiinnostunut muusta. Seurasin kissaa. Ja sen takia sain kasvoilleni tahmeat hämähäkinseitit. Alhaalla. Muistan vieläkin tuon tunteen. Sen takia minusta tuli taiteilija.
Sain tiedon siitä siskoltani, ja siitä lähtien maailmani ei ole ollut sama kuin ennen. Onneksi olen edes osittain päässyt yli sen, ei enää tule niin paljon kännejä, joissa tahdon vain itkeä ja surra. Kaikista ristiriitaisuuksistaan huolimatta hän oli isäni, en arvostellut häntä koskaan ja parhaimpina (yhtenä kaikista niistä) muistona muistelen isää, kun kun armeijassa kysyivät, olenko hänen poikansa. Kovin monelta ei kysytä.
KUVATAIDEOPINTOJA JOENSUUSSA
Hitto, tää on iso kaupunki! Tai ei oikeastaan - silloin se vain tuntui siltä. Sain paniikkikohtauksia, ja tapanani oli juoda itseni humalaan, että edes uskalsin mennä ihmisten ilmoille. Nyt tämä kaupunki vaikuttaa niin pieneltä, että mietin, mitä nuorempana olen pelännyt.
TYÖTÖN PASKA
Ja nyt ei pidä huolehtia otsikoinnista - se tulee vasta myöhemmin. Huomasin olevani työtön ("graafikko"), ja hain sitten opiskelemaan kuvataidetta. Jota tosin alunperinkin olisin hakenut opiskelemaan - rahaa ja toimeentuloa pitää kuitenkin miettia, siitä lisää myöhemmin.
JA OPISKELEMAAN
Muutan Raaheen, toiselle puolen Suomea - voi sanoa itäsuomalaisittain. Maisemat on avarat, ja eikö olekkin, sanoo isäni, jonka kyydissä/avulla sinne muutan. Tuona aikan voisin ikäni ja haluni puolesta perustaa perheen ja hankkia ammatin, mutta, no...kun se on tästä alasta kyse, niin myöhemmin.
ARMEIJA
En menensty hyvin. Odotukseni sotilasarvosta taisi olla näissä ympyröissä ylimitoitettuja. Sinnittelen mukana. Sekin on tuohon puolivuotiseen taipaleeseen aika perkeleen hyvin.
SELITYKSIÄ
Ja kun olen valmistunut ylioppilaaksi, menen armeijaan. Tämä seuraa minua koko elinikäni: vihaan koulua ja sen arvosteluasteikoita, arvostelutapoja, jotka ovat mielestäni surkeita. Onneksi pääsen armeijjaan. Vaan enpä tiedä millainen rasti sielläkin odottaa.
VIHDOIN KIRJAT
En ole hyvä lukemaan. Silti olen se ainoa poika, joka tuolta yläasteluokalta edes hakee lukioon. Toinen tulee tosin myöhemmin, hän, jota onnittelen yliopilaslakki päässään sitten kun olen jo armeijassa. Lukemaan on silti pakko opeteltava, sitä teen vanhempieni avioeron jälkeen (ainiin - tästä en ehtinytkään kertoa, ehkä myöhemmin?) veljeni ja äitini asuttamassa lapsuudenkodissa. Asunhan täällä minäkin - kuuntelen Offspringia ja...no en oikeastaan mitään muut. Hoen vittua.
YLÄASTE-HELVETTI
Ensimmäinen päivä, kun menin yläasteelle, tämä tampio, tämä vanha ala-asteen kiusaajani sanoi: "Ka, apinahi päässy koulluun!" Sen verran lapsi olin, että ilman muuta reaktiota katsoin ensin Jania. Hän ei voinut auttaa. Vaikka hyvä ihminen onkin. Helvetti ja pelko jatkui vielä seuraavankin vuoden. Tuolle ajalle mahtuu tietysti myös seksuaalisuuden heräääminen ja muuta tosi helvetin tärkeetä,
VITUN TURNAUS JOSTA OON KUITENNI KIITOLLINEN
Ensimmäiset säröt ystävyyteemme taisi alkaa täsät: emme voittaneet. Monta vuotta kypsynyt haaveeni päästä vihdoin koulumme edustusjoukkueeseen sai tulta turnauksessa, jossa tein jopa kaksi maalia. Janin syötöistä. Emme silti voittaneet. Ystävyytemme alkoi rakoilla tästä.
PARAS KAVERI
Janin kanssa meillä synkkaa. Jani on ehkä vähän pyylevä, minä se apinalta näyttävä (tätä mielikuvaa kannan muassani uskomattoman pitkään). Mistä ystävyys alkaa? En tiedä, mutta se loppui yläasteelle. Olen kiitollinen tästä mitä sain osakseni.
ALA-ASTEEN HULLUT AJAT
Kiusaamisesta huolimatta ala-asteaika - tai lapsuus, oli mukavaa aikaa. Miksipä ei voisikaan olla niin, ihan meille kaikille? Joskus sain kuulla olevani apina, joskus minua temmottiin vanhempien poikien "toimesta" niin että tuntui. Joskus se jättää arpia, haavoja muistikuvia. Ja joskus kävi niinkin ukavasti että ystävystyin.
KOULUUN
Rauha on mukava. Rauha on hyvä. En oikeastaan osaa erottaa muuta, mutta nuo toiset pojat on vältettäviä. En osaa välttää, välittää. Toinen veljeksistä iskee minua nyrkillään mahaan vanhemman veljeksen käskystä. En tiedä, että näillä vaaleilla sinisilmillä on myöhempi vaikutus elämääni.
ENSIMMÄINEN MUISTOKUVA
Istun penkillä, en oikeastaan penkillä - traktorin peräkärryn aisan päällä. Olen tottunut kuitenkin tähän missä nyt istun, etten sen enempää mieti missä istun ja mitä teen. Piirrän. Huommenna kuulemma kouluun, niin sanoi äitini. En pidä. Piirrän kuvaa siitä, millainen olen koulussa. Savuverhon takana, ettei opettaja tiedä mitä teen. Oikein. Tämä on ensimmäinen muistokuvani. Mihin aikaisemmat hävinneet? Muistan äitini houkutelleen ja kutsuneen minua syömmään. Lapse3n tavoin olin kiinnostunut muusta. Seurasin kissaa. Ja sen takia sain kasvoilleni tahmeat hämähäkinseitit. Alhaalla. Muistan vieläkin tuon tunteen. Sen takia minusta tuli taiteilija.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)