HIEKKATIE

Kirjoittaneet Aimo Salonen ja Juha Kettunen hellejakson aikana kesällä 2025

Se tie oli suolle rakennettu. Hiekkatie, joka ajan saatossa kuivatulle ja ojitetulle suolle oli rakentunut. Ympärillä toki pellot, joiden vuoksi suota oli kuivattu.

Tultiin hiekkatien päähän – tässäkö meidän on aika erota?

Tuija nosti kulmiaan – samanvärisiä kuin tie, ja kysyi:

- Et kai vielä lähde?

- Pirjo odottaa kaupungissa, vastasin. Tuijan otsa rypistyi. Ehkä se johtui Pirjon nimen mainitsemisesta, ehkä paarmasta, joka pörräsi hänen otsalleen. Hellästi läpsäisin pirulaisen kuoliaaksi.

Helle ja siinä lentävät pörriäiset toivat mieleen kesät, jolloin pelloilta korjattiin heinää. Hikiselle niskalle tipahtelevat korret pistelivät, janotti. Oja, jossa vilvoittava kaljapeilari viilentyi, oli nyt kuivunut. Pensaikko valloitti peltoja ja ladon katto oli notkollaan.

Tuija tarttui käsivarteeni.

- Miksi et lähde iltajuhliin?

- En usko, että tämä on minua varten. Se, mitä tapahtui Alpon ja hänen tuttaviensa kommuunissa sai minut epäilemään koko matkan tarkoitusta. En kokenut sitä omakseni.

- Mutta sinähän ehdotit tätä, että lähdetään sukusi tiluksille ja täällä ollaan. Se Alpon kavereiden kommuuni vain puolivälissä sattui olemaan. Missä se olikaan?

Tuija laski kättään pitkin käsivarttani ja vei sitten käteni rinnalleen tarttuen kämmeneeni.

- Jos et kokenut Alpon ideaa kommuunista omaksesi, niin koetko sitten tämän?

Tuosta hetkestä lähtien ei ollut paluuta.

- Vien vain reppuni takaisin, kun siinä on kaikki tavarani mitä otin mukaan.

Ilta alkoi jo hämärtyä ja tulet näkyivät leirintäalueella. Menimme niitä kohti.

- Ovatko nuokin nyt täällä?

Samanlainen auto, jossa oli kukkatunnus, seisoi leirintäalueen parkkipaikan reunalla poikittain.

- Ehkä Alpo ehti sopia riitansa tovereittensa kanssa, ja kutsui heidät nyt tänne?

Tunsin värinän taskussani, Pirjo varmaan oli laittanut viestin. Tuijan läheisyys ja mielikuva Alposta ja hänen kukkaiskansastaan hämmensivät. Mihin oikein olin heittäytymässä? Kaksi viikkoa jatkuneet helteet olivat tainneet sekoittaa vakaan miehen pään. Liian helposti olin ehdottanut tätä matkaa entiselle oppilaalleni, joka oli ilmestynyt seuraani terassille.

Tunsin käden poskellani.

- Rohkeasti nyt, hän sanoi. Hämmennykseni näytti huvittavan Tuijaa. Alpoa ei näkynyt, jostain kuului musiikkia. Haitarijazzia. Onneksi. Kitara olisikin ollut liikaa. Alpon jengissä ja heidän autossaan oli hippitunnelmaa riittävästi – ja Tuijassa. Muisto kädestäni hänen rinnallaan viritti johonkin, josta en uskaltanut ajatella, mihin.

- No mennään sitten, sanoin.

Hippivolkkarin ovi avautui ja ulos hypähti harmaantunut pitkätukkainen mies, joka oli aiemmin päivällä ottanut yhteen Alpon kanssa.

- Terve! Ota viinaa!

Otin kulauksen vain rauhoitellakseni hermojani ja tasoitellakseni kiihtynyttä mielentilaa. Jo toinen ihminen tuntui huvittuvan minusta, kun näin harmaapitkätukan katselevan minua hymyillen. Otin vielä toisen ryypyn osoittaakseni kovuuteni. Se maistui kuten ensimmäinenkin suopursulle ja jollekin vaikeasti määriteltävälle yrtille.

- Mitä tässä on?

- Lemmenjuomaa nuorelle herralle. Meillä on itsetehtyä viiniäkin autossa. Tuotiin melkein koko varasto kun Alpo soitti jostain kyläkaupalta kun olitte matkalla.

Niinpä tietysti. Olinkin ihmetellyt, missä Alpo viipyi samaan aikaan kun katselin Tuijan ja Terhin kisailua rantavedessä matkan tauolla.

Viina ei alkanut vielä nousta päähän, mutta alkoi ehkä vaikuttaa kun kuljimme niittyä juhlapaikalle. Siinä kasvavat päivänkakkarat toivat mieleen Tuijan keltaiset bikinit vaaleaa ihoa vasten. Ohut kaistale keltaista piintyi mieleeni ja sai nyt vereni omakseen. Onneksi en ehtinyt ajatella asiaa liian pitkään, vaan niityn pienen mäen takaa aukeni häkellyttävä näkymä, jota näihin maisemiin en heti olisi osannut kuvitella.

Haitarijazz oli kiihtynyt villiksi soitoksi, jonka tahtiin vartalot vääntelehtivät tulen ympärillä. Terhi oli riisunut paitansa ja antoi rintojensa liikkua musiikin mukana. Alpo tanssi laiha yläruumis paljaana ja painautui Terhiä vasten. Melkein pelotti. Näky toi mieleen elokuvien pakanalliset menot, jotka huipentuivat paikalle eksyneen ulkopuolisen – kaltaiseni – uhraamiseen. Kymmenkunta tanssijaa heittäytyi musiikin vietäväksi hurmioitunut ilme kasvoillaan.

- Mitä sulla siinä lemmenjuomassa oli? Alan näköjään nähdä psykedeelisiä näkyjä, henkäisin. Seniorihippi nauroi. Tuija kietoi kätensä ympärilleni.

- Minähän lupasin sinulle jotain, jota et ole aikaisemmin kokenut, hän sanoi. Sain nopean suudelman.

- Mennään mekin tassimaan!

- En minä.

Ilmeeni nauratti Tuijaa.

- Kyllä sinä, hän sanoi käsiini tarttuen. Taskussani värisi taas. Seniorihipin selkä etääntyi jonnekin, tulesta ja tanssijoista poispäin, ohi hippivolkkarin. Ravistin käteni irti Tuijan otteesta.

- Oota. Minun pitää käydä tuolla pensaikon puolella.

Karkasin näkösuojaan. Miksetsä vastaa puhelimeen? Pirjon viesteissä alkoi olla vaativa sävy. Vastasin, että Skodan remontti venyi ja olimme siirtyneet Martin kanssa saunan puolelle, enkä ollut seurannut puhelintani. Ei se pelkkää valhetta ollut. Skodan lämmöt olivat todellakin nousseet ja olin vienyt auton Martin tutkittavaksi siksi aikaa, kun olimme pyörähtäneet Tuijan kanssa talossa, jonka omisti jakamaton pesämme. Entäpä jos Pirjo saisi päähänsä soittaa Martille? Tuskin. Miksi se sille soittaisi.

Kevensin oloani, ennen kuin palasin Tuijan luokse. Päätin olla enää ottamatta Seniorihipin lemmenjuomaa tai mitään muutakaan volkkarista löytyvää. Tuijan kiusoittelevasta ilmeestä näin, että enää en päässyt karkuun kysymystä, jota olin paennut pensaikkoon.

- Mennäänkö, Tuija sanoi. Tiukka ote johdatti minua kohti tulta.

Tuntui, että nainen halusi sekä torjua minut että kutsua minua yhä lähemmäs. Tämä tanssi oli sellainen. Hän piti minut etäällä samalla kun kehitteli yhä kiehtovampia yhdistelmiä tanssiin. Jaksamiseni oli äärirajoilla, mutta en tietenkään osoittanut kiinnostukseni lakkaamista, enkä halunnutkaan. Sivussa Terhi ja Alpo kävivät omaa paritanssiaan muiden parien ohella.

Hän loihti sulavia liikkeitä tulen valossa, ja minä välittömästi vastasin niihin ja seurasin niitä.Oletin, että tämä oli kiehtovan leikin ydin. Siltä se ainakin tuntui. Eikä minun tarvinnut etsiä syitä ja tarkoitusta, kun vain seurasin parini liikkeitä.

Ilmeisesti Terhi ja Alpo olivat jo pidemmällä tanssissa, koska heidän vaatekappaleensa vähenivät tanssin tahdissa. Odotin kieltämättä tuota hetkeä itsekin tanssiparini kanssa, vaikka olimmekin ihmisten keskellä. Täysin tuntemattomien minulle - Tuijaa, Terhiä ja Alpoa lukuunottamatta. Tulen ympärillä liikkui ainakin kolme paria joita en tuntenut, mutta näin välähdykseltä ilmeitä, paljasta ihoa ja parien toisiinsa yhtymistä kosketuksessa. Mihin tämä tanssi vielä vie? Jokainen ilme, ele ja kahden vartalon kosketus tuntui sopivan tanssiin – kuuluvan siihen.

Tunsin itsekin kuuluvani siihen. Ja mitä Terhi olikaan sanonut? Lupasi minulle jotain, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Tämä oli jo sitä, mutta osittain tietoisuudessani mietin, olisiko vielä jotain muutakin? Mitä lupaus sisälsi? Se ei ollut sanallinen lupaus – vaikka sellaisena menneessä aikamuodossa esitettiin – vaan lupauksen antajan olemuksellaan loihtima taika.

Seurasin tuota taikaa nyt lakkaamatta, ajattelematta, vaikka jotenkin hahmotin tapahtuvan ja sitä edeltävät asiat. Pelkkä havainnoiminen ja siihen reagoiminen miehenä kuitenkin piti tässä hallinnan. Havainnoin Terhin väistelevän Alpon kosketusta samalla kun kutsui tätä luokseen seuraavassa liikkeessä – hulluksi tekevässä liikkeessä. Jotain samankaltaista tapahtui Tuijan ja minun välillä, ja Alpon hyökätessä Terhin kimppuun, otin mallia ja omaksuin tanssin hengen.

Alpo painautui paljas yläruumis paljaana Terhiä vasten. Minä yritin samaa, mutta kompastuin maahan. Luulen ”lemmenjuomalla” olleen osuutta asiaan. Tunsin, kuin joku olisi katsellut minua ja nauranut. Ehkä se tapahtui vain mielessäni. Vahva mielikuva tulenkajon ulkopuolella seisovasta hahmosta täytti kuitenkin sekunniksi havaintokenttäni. Siihen sekoittui harmaahiuksinen hippi ja järjetön ajatus yksittäisestä katsovasta silmästä. Tempaisin itseni maasta ylös ja mieleni ollessa niin kuohuksissa en miettinyt ajatuksia pitemmälle.

Tuija katsoi minua taas viettelevästi, tällä kertaa jotenkin eri lailla mutta yhtä puoleensavetävästi. Lähdin häntä kohti seuraten samalla hänen liikkeitään, jotka olivat pysähtyneet hetkeksi, mutta alkoivat nyt taas viekoittelunsa. Jokin tuossa katseessa sai minut vielä enemmän kiihdyksiin, se oli jotain hävytöntä. Sain hänet melkein kiinni, mutta hän pakeni. Luulen, että Terhi ja Alpo rakastelivat sivummalla mutta en voi olla varma, koska kaikki voimani ja ajatukseni oli keskittynyt Tuijan kiinnisaamiseen.

Hän pyörähti jälleen ketterästi viime hetkellä, niin että käteni jäi haromaan ilmaa. Välillä hän oli tulenkajon ulkopuolella, välillä ilmestyi jostakin pimeydestä. Hänen pakaransa pyöreä muoto vie syvemmälle tanssiin. Halkio, joka on samalla kutsu herkkyyteen ja runsauteen. Molemmat sekoittuivat toisiinsa kuin kaksi elementtiä, jotka olimme me.

Missä vaiheessa hän oli riisunut valkoiset pikkuhousunsa? Ne olivat kuitenkin kädessäni, joten kai hän oli heittänyt ne minulle. En kestänyt enää, vaan syöksyin suoraan häntä päin kaikella voimalla, jotka minussa oli. Juoksimme hetken tulen valopiirissä perätysten ja kuulin Tuijan kirkuvan. Sitten kaikki sammui – ehkä tulikin, joka oli tehnyt kaiken tässä yössä sitä ennen näkyväksi.

Tuuperruin tai kaaduin maahan ja viimeisenä mielikuvana oli välähdys pimeydestä katsovasta silmästä, joka oli lasia. Sen jälkeen ympärillä olikin vain pimeää.

Heräsin rannalta. Auringon lämpö ennusti uutta hellepäivää, hiekka allani oli lämmin. Näin käden, joka ojensi minulle pullon. Nostin katseeni. Harmaantunut hippi toivotti tervetulleeksi tähän maailmaan. Vilkaisen epäluuloisesti käteeni ojennettua pulloa. Hippi hymyili rohkaisevasti.

- Vettä se vaan on. Taidat tarvita sitä.

Join. Tajusin olevani alasti. Yritin rakentaa kokonaiskuvaa muistini riekaleista. Terassi ja sille ilmestynyt Tuija – opetuslapseni, jonka läheisyys oli vuosia sitten hämmentänyt, kun olin näyttänyt hänelle kameran toimintaa. Opetustilanne toki oli vaatinut, että syvennyimme katsomaan yhdessä kameran näyttöä, mutta kiusoittelevasti oli Tuija antanut poskensa hipaista poskeani. Aisti se opettajansa kuumentumisen, tajusin, kun hän kääntyi kysymään jotakin kuvaan liittyvää. Syvälle syvälle sieluuni katsoivat hänen silmänsä.

Nyt hän oli ilmestynyt viereeni terassille ja halannut, tähti-influensseri, joka kertoi etsivänsä kuvauksellisia kohteita maaseudulta.

- Rappiotilaa jos tarvitset, niin lähde mukaan! Ajattelin pyörähtää sukuni mailla niin kauan kuin se mökki on vielä olemassa.

Kuinka helposti sanat livahtivatkaan huuliltani. Ei minulla ollut mitään tarvetta käydä tilalla, jota inhosin, mutta helle ja Tuija ja mielikuva yhteisestä matkasta ja mahdollisesta yhteisestä virkistäytymisestä kylän läpi virtaavassa joessa syrjäyttivät järjen. Tuijan paidan ylimmät napit olivat auki. Tajusin fantasioivani hetkestä, jolloin Tuija ehkä avaisi joella loputkin napit. Hölmöä, mutta miksei setä voisi antaa kesäpäivänä itselleen mahdollisuutta edes fantasiaan. Mitä pahaa voisi olla entisen opettajan ja oppilaan kahdenkeskisestä retkestä, joka liittyi oppilaan työhön?

Kahdenkeskisestä. Harmi vyöryi päälle, kun Tuija sukutilani sijainnin kuultuaan ilahtui, että siellähän on matkan varrella Alpon kommuuni. Alpo. Ärsyttävä opiskelija, joka oli ollut Tuijaa lahjattomampi, mutta jolla oli ollut tarve esitellä koko ajan omia viisauksiaan, jotka hän oli varastanut itseään viisaammita. Vitutukseni lieveni hiukan, kun Skodaan tuli mukaan myös Terhi, jonka rooli jäi minulle arvoitukseksi. Ei se Alpon tyttöystävältä vaikuttanut, vaikka tanssi olikin ollut yöllä villiä. Muistin Terhin punaiset hiukset, jotka laskeutuivat ylleni, kun Terhi kumartui päälleni ja antoi rintojensa hyväillä rintaani. Terhin rinnat? Tuijahan minut oli tanssiin johdattanut.

Mitä yöllä oli oikein tapahtunut? Tuli, tanssi, hahmo katsomassa tanssijoita. Lasisilmä? Olinko ollut uimassakin? Olinko todella ollut vedessä kietoutuneena yhteen jonkun toisen kanssa. Nyt joka tapauksessa istuin alasti rannalla seuranani ikähippi, joka tarkkaili minua myötätuntoisena.

- Taitaa olla parasta etsiä sulle jotain vaatetusta.

Hippi poistui, ennen kuin ehdin aloittaa kysymystulvaani. Missä minä olin? Missä Tuija on ja muut? Missä helvetissä ovat vaatteeni? Mitä kello on ja mitä päivää eletään? Pitää soittaa Martille, ehdin ajatella, ennen kuin tajusin, että puhelimenikin oli kadonnut.

Mitä se Pirjo olikaan sanonut viimeksi nähdessämme. Koeta faija olla sotkematta asioitasi.

Olin kuitenkin alasti kaikille avoimella leirintäalueen uimarannalla, joten asetettuani kämmeneni munieni suojaksi lähdin kävelemään metsikön peittoon näkösuojaan. Ehkei näin rannassa ollut marjastajaa tai muuta metsässä kulkijaa. Hippi palasi mukanaan itsevärjätyt puuvillavaatteet – tietysti. Hän taisi esitellä ne loimovaatteiksi, koska olin kuulemma ”yhtynyt tulen kanssa”. Aloin epäillä hänen kykyjään suhtautua ulkomaailmaan realistisesti. Vailla parempaa käsitystä eilisen tapahtumista puin vaatteet sanomatta sanaakaan päälleni. Nolotti.

Lähdimme kävelemään kohti nuotiopaikkaa. Nuotiosta ei ollut jäljellä kuin mustanharmaat tuhkat. Mäen takana olikin sitten koko muu joukko odottamassa. Kahdella oli puuvillavaatteet sinertävällä värjäyksellä. Toisen parin vaatteet olivat samankaltaiset, mutta niitä oli värjätty jollakin rusehtavalla. Päättelin kahden muun vierekkäin seisovan – miehen ja naisen – olevan myös pari, koska heidän molempien asu oli kellertävä. Tuijan asu oli tuhkanharmaa kuten myös vanhan miehen ja Alpon. Terhin mekko oli samanvärinen samanlaisella kuviolla kuin oma paitani.

Avasin suuni kysyäkseni vaatteitani ja puhelintani, mutta tämä asujen symbolisuus ja niiden merkitykset yhdistettynä hatariin muistikuviin eilisestä saivat minut epäilemään kysymykseni oikeellisuutta. Vanha hippi vaikutti älykkäämmältä kuin minä häntä pidin, joten hän oli saattanut joko tahallaan hämmentää mieltäni tai saattoi uskotella minulle jotakin. Tai sitten asuilla oli jokin merkitys. En halunnut tulla naurunalaiseksi etenkään Tuijan silmissä.

Joukkomme lähti liikkeelle samalla kun kävellessämme mietin tapaa, jolla voisin kysyä kadonneista tavaroistani. Mitä voisin sanoa Tuijalle? Hävitin tavarani. Tiedätkö, missä puhelimeni on? Mikään ei tuntunut tässä tilanteessa oikealta.

Paikkakuntalaisia oli tiensivussa – osa nojaillen polkupyöriinsä samalla vaivihkaa menoamme seuraillen, osa katse muualle suunnattuna mutta joukkomme samalla nähden ja sitä miettien. Olihan meillä samankaltaiset, melkein yhteneväiset asut. Oikeastaan samanlaiset, jos tällaisen joukon näkisi tulevan yhdestä suunnasta. Naisilla mekko tai hameen ja yläosan yhdistelmä ja miehillä housut ja paita. Aloin pohtia Terhin ja oman asuni samankaltaisuutta. Katseeni osui Terhin asun yläosaan, jossa rinnat oli peitetty ikään kuin villalangoilla, jotka oli käsitelty samalla väriaineella kuin oman asuni värjätty kuvio. Olivatko nuo rinnat painuneet todella viime yönä pehmeydellään omaa kovaa rintakehääni vasten?

Ympärillä oli pelkkää vihreää sen kirkkaissa ja täyteläisissä väreissä. Ympäriltä lähti lintuja lentoon ja perhosia – vaaleankeltaisia, oransseja ja sinertäviä lensi ympärillä. Tätä vihreää vasten tuli ikäänkuin punainen väri jostain muistilokerosta esiin. Vai näinkö sen nyt? Enhän ollut kuin juonut vettä, enkä syönyt mitään melko pitkään aikaan. Punainen väri tuntui liittyvän eilisiltaan. Tai yöhön. Eihän tähän aikaan vuodesta ollut täysin pimeää, ja oli kuin eilisyönä muutaman metrin päässä maailma olisi muuttunut havaitsemattomaksi, sävyltään punaiseksi. Ja mieleni olisi muuttanut punaisen sävyn käsitteenä pimeäksi pysyäkseen kasassa?

Polun päässä oli pieni rakennelma, johon oli kyhätty keittosysteemit. Sain lautasellisen kasviskeittoa, mistä olin kiitollinen. Tuija kertoi, että he valmistivat ruokaa ainoastaan kasviksista. Mieleeni tuli kysyä jälleen puhelintani, mutta ympärillä oleva keskustelu jossa sivuttiin kulutuskulttuuria ja individualistista somemaailmaa tuntui väärältä paikalta kysellä omaa puhelintani. Keksisin kyllä keinon, jolla tiedustella sitä.

Kaksi paria lähti pesemään astioita ja kolmas jäi siivoamaan ruoantekopaikkaa. Katselin itseäni rannan vedenpinnasta kuvajaisesta, ja kieltämättä asuni kuviointi muistutti hieman liekkiä. Aloin pohtia Tuijan, Alpon ja vanhan miehen asujen merkitystä. Juuri muuta niissä ei ollut erotettavissa merkitykselliseksi – eli yhteneväiseksi – kuin vaaleanharmaa väri. Mutta jotain muuta havaitsin, kun katselin Tuijan ja vanhan hipin keskustelua etäämmältä: aivan kuin tytär ja isä. Tai pikemminkin tytär ja isoisä.

Tuija käveli luokseni käsissään neliömäinen esine. Tuon olin nähnyt – tai kuvitellut näkeväni – tai hämärästi ehkä havainnut viime yönä. Laatikkokamera. Neulanreikäkamera. Ehkä en ollut kiinnittänyt siihen liiemmin huomiota, kun kaikilla oli nykyään kamerat puhelimissaan ja kuvasivat käsivarsi ojossa puhelin kasvojen korkeudella. Vanhan mallin kamera tuntui sopimattomalta ja pois menneeltä tähän aikaan, mutta olin havainnut sen objektiivin kenties yöllä. Oliko vanha mies kuvannut?

- Voitko kuvata kun sinä osaat? Papa on yleensä kuvannut, mutta nyt hänellä on hommia ja tarvitsemme ulkopuolisen katseen kun poseeraamme. Sinä voisit? Toisinaan kuvaamme toisiamme, ja lisäämme ne kuvat sitten nettiin, mutta sullahan on kokemusta.

Se ei ollut kysymys vaan toteamus Tuijalta. Olinhan opettanut hänet itse kuvaamaan, ja kävimme neulanreikäkameran periaatteen joskus vuosia sitten lävitse. Pyysin Tuijaa nojaamaan päätään läheiseen koivuun vaaleat hiukset sitä vasten taipuen ja pudoten. Vaaleanharmaa mekko sointui värimaailmaltaan hyvin tähän ratkaisuun. Muiltakin pyysin vastaavia poseerauksia ja onnistuin mielestäni hyvin keksimään sointuvia ja luontevasti toimivia ratkaisuja. He kertoivat kehittävänsä laatikkokamerassa olevan filmin, ottavansa kehittämästään valokuvasta kuvan puhelimellaan ja lisäävänsä sen sitten yhteisönsä sosiaalisen median tilille.

Tässä vaiheessa tuli sopiva tilaisuus kysyä omasta puhelimestani johdattaen kysymyksen sosiaalisen median käytöstä siihen, mutten saanut kuin suuni auki. Suu auki katsoin kun parit juoksivat läheiseen veteen vilvottelemaan hikeään poseerauksesta ja auringossa olemisesta. Yksi tummahiuksinen neito kahlasi pakarat paljaana syvempään veteen, niin että se otti koko näkymän sisälleen silti minulle jättäen kuvan veden nuolemista muodoista ja niiden saloista.

- Pidätkö Ilmasta? Tuija kysyi viereltäni.

- Täh? Joo, hyvä ilma uida. Upea sää! Tai siis… tehdä mitä tahansa!
En halunnut Tuijan ajattelevan, että halusin uimaan koska olin nähnyt tummahiuksisen neidon menevän alastomana veteen.

- Pöljä. Se on Ilma – tuon tytön nimi. Taidat pitää myös Kasteesta ja etenkin Loimosta?

- Kuka näistä on Loimo?

- Se on Terhi. Olemme antaneet toisillemme luonnonvoimien nimet, joita käytetään aina näillä retkillä. Se vapauttaa. Ei tarttee olla niinku muuten.

Jotakin oli siis todella tapahtunut Terhin kanssa edellisyönä. Tai sitten Tuija oli nähnyt minun katselevan tänä aamuna Terhin rintojen edessä punertavanruskeana loimottavia villalankoja.

Aikeenani oli kysyä, mikä oli Tuijan luonnonvoimainen nimi, kun hän otti mekkonsa yhdellä liikkeellä yltään, ja oli samassa vedessä. Aihe, josta olin fantasioinut, mutta josta nyt myöhästyin näkien vain hänen selkänsä.

Riisuin itsekin loimo-paidan ja housut ja kahlasin veteen. Olin siellä myös viimeisenä nousten rantaan kaikkien muiden jälkeen, sillä en halunnut vaikuttaa siltä kuin seuraisin heidän intiimejä osiaan.

Kuivateltuamme eli laitettuamme vain ohuet puuvillavaatteet päälle – oli niin lämmin että ne kuivivat ihon ja hiusten mukana itsestään – rannalle ajoi pakettiauto Papan ohjastamana. Tuija ja Papa keskustelivat hetkisen kun laitoin vaatteita päälleni.

- Papa mietti, olisiko sinun mahdollista järjestää pimiö kuvien kehittämiseen? Tuija kysyi.

- Kyllä on, jos saan puhelimeni jostain. Taisin jättää sen epähuomiossa jonnekin eilen. Soitan velipojalle, että löytyykö huonetta tai komeroa kotitilalta.

Olin mielestäni nerokkaasti keksinyt tavan lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: saisin puhelimeni takaisin ja ehkä pääsisin filmiin, joka oli otettu edellisyönä, käsiksi.

- Minä voin ajaa sinut sinne kotitilallesi pakulla. Saat kaikki tarvittavat aineet ja tarvikkeet pakusta siten mukaasi pimiön asentamiseen. Minä lähden sillä aikaa etsimään puhelintasi. Säästetään aikaa.

Papa – tai mikä hänen nimensä, luonnonvoimien tai muu – olikaan, viittilöi minua auton ohjaamoon kyytinsä. Jos tämä oli todella Tuijan isoisä niin piti olla äijälle mukava ja miellyttävä.

Kukkatunnus kyljessä kaarsimme tietä kotitilalle, joka oikeastaan oli vain kävelymatkan päässä. Kylän asukkaat seurasivat menopeliä, jota ennen ei oltu nähty.

Kun kuski pysäytti kaupan eteen, ja ilmoitti käyvänsä jotain tarvitsemaansa sisältä, tiesin hetkeni tulleen. Heti kun miehen selkä katosi kaupan ovesta näkymättömiin, avasin pelkääjän paikan oven, varoin paukauttamasta ovea kiinni liian kuuluvasti ja avasin vanhanmallisen pakettiauton takaoven. Hetki meni totutellessa auringonpaisteesta auton hämärään, mutta muutamassa sekunnissa näin, ettei sisällä ollut kun ruokatarvikkeita irrallaan, ensiapulaatikko ja vararengas.

- Etsitkö jotain?

Säikähtäneenä pyörähdin ympäri. En nähnyt hahmoa kunnolla, kun silmäni olivat nyt jo tottuneet auton takatilan hämärään, ja ulkoa paistoi aurinko suoraan silmiin, vaan eikös siinä ollut auton ohjastaja, vanha hippi, Tuijan mahdollinen esi-isä.

- Viiniä. Ajattelin vähän korjata oloa eiliseltä. Onko sinulla?

- Vai että sellainen olo. No tuosta.

Mies aukaisi kannen puisesta tummanvihreästä puulaatikosta, johon oli kirjoitettu ensiapu ja maalattu valkoinen risti. Oli siellä sidetarpeita ja jotain muutakin ensiaputarvikkeita, mutta enimmäkseen viinipulloja rivissä siististi päällekkäin. Otin yhden, ja huomasin laatikossa olevan myös pienen ruskean paperipussin, jossa hyvinkin muotojen perusteella voisi olla filmirulla.

Auton ohjaamossa avasin ruskeanvihreän pullon omatekoista viiniä ottaen kulauksen teeskennellen krapulaista. Mitä ehkä vielä olinkin.

- Meillä on sopimus.

- Ai että mikä?

Äijä pääsi jälleen yllättämään.

- Meillä on sopimus kauppiaan kanssa, että vien ostoslistan sinne, he keräävät ja pakkaavat ostokset kassiin ja käyn tulomatkalla hakemassa ja maksamassa ostokset. Säästyy aikaa.

- Ai. Ihmettelinkin, että et tuonut mitään kaupasta.

- No kohta saavat lapsukaiset taas maatilojen evästä. Perunoita, vihanneksia ja juureksia suoraan täältä. Eikö teidän maatilalla kasvateta mitään?

Olin antanut ajo-ohjeita ja tulimme pihaan.

- Ei. Tai en oikeastaan tiedä. Lähdin täältä vuosikymmeniä sitten.

- Ai jassoo. No puretaan tavarat pihalle. Saat ne varmaan nuorempana siitä. Säästyy aikaa.

Auto starttasi jo, mutta ukko hypähti vielä ulos autosta ja kävi takakontilla.

- Semmoinen periaate meillä on, että jokainen kehittää itse ottamansa kuvat. Mutta nyt saat kehittää nämäkin kun olet jo tavallaan sisäpiiriä.

Ukko heitti minulle ruskean paperipussin, jonka sisällä tunsin filmirullan muodon ottaessani sen vastaan.

Pakettiauto kukkakylkineen kaasutteli jo pois. Ukko oli tosiaan varannut kaiken pimiön rakentamiseen. Kannoin pimiötarvikkeet ja kehiteaineet sivuvarastoon, joka näytti olevan tyhjillään lukuunottamatta hiirenpaskoja lattialla. Pienen ikkunan, joka kapeassa tilassa oli, saisi helposti pimennettyä vaikka jätesäkillä ja teipillä, joita tarvikkeissa oli.

Epäröin. Ikähippi oli poistunut, olin yksin. Nyt minulla olisi tilaisuus karata, kävellä Martin luo, hypätä Skodaan ja ajaa pois. Puhelimeni tuskin löytyisi. Kaikessa tapahtuneessa oli suunnitellun tuntu. Minut oli houkuteltu mukaan johonkin, jonka tarkoitusta en ymmärtänyt, mutta vaatteeni ja puhelimeni - vanhan, tylsän elämäni - hävittäminen oli ehkä välttämätöntä uuden loimoidentiteettini rakentamiseksi. Mielessä vilahti taas kauhuelokuvien loppukohtaukset, missä pakanallisten menojen huumaamat setämiehet sidotaan keskelle rutikuivia puita, jotka roihautetaan liekkeihin. Vielä olisi mahdollisuus ajaa kaupunkiin, kuolettaa luottokortti, hankkia uusi puhelin ja totella tytärtäni, joka oli väsynyt kiskomaan isäänsä irti vaikeuksista.

Toisaalta taas… Terhi. Muistivälähdys kasvoilleni laskeutuvista punaisista hiuksista ja rinnoista, jotka hyväilivät ihoani. Loimo. Noitanainen, joka tuntui vetävän minua yhä vahvemmin puoleensa. Tunnustelin ruskeaa paperipussia ja siinä olevan filmirullan muotoa. Laatikkokameran tallentamat otokset ehkä valottaisivat yön tapahtumia. Päätin rakentaa pimiön.

Aivan kaikkea Papa ei ollut hankkinut, valopöytä ja luuppi puuttuivat. Kehittämääni filmiä roikuttaessani tajusin, että minun oli tarkasteltava ruutuja valoa vasten ilman suurennusmahdollisuutta. Nostin filmin kohti varaston kattolamppua ja kiitin mielessäni Marttia, joka ei ollut halunnut katkaista sähköä tilalta, jota kumpikaan meistä ei oikeasti tarvinnut. Annoin filmin liukua pitkin sormiani ja yritin erottaa ruuduilta oman hahmoni. Ehkä se onnistuisi ilman luuppia ja valopöytääkin, keski-ikäisen miehen vartalonmuodot sentään poikkeavat nuorten hoikista vartaloista.

Erotin tulen ja sen ympärillä tanssivat hahmot. Tunnistin tukevoituneen hahmon, joka näytti kompastuvan maahan. Vai ylöskö se oli nousemassa? Tarkastelin edellistä ruutua. Olin tunnistavinani Tuijan, ruudulla heiluvien käsien asento vastasi muistikuvaani Tuijan tanssiliikeistä. Ja kyllä, mieshahmo seuraavassa ruudussa näytti pikemminkin kömpivän ylös kuin kaatuvan maahan. Seuraavassa ruudussa mieshahmo ojensi kättään kohti naista, jonka hiukset olivat pitemmät kuin edellisten ruutujen naisella. Terhi? Loimo. Sinä yhdyit tulen kanssa, oli Papa sanonut. Itse olin tehnyt valinnan, joka tuon oudon joukon logiikan mukaan määritteli seuraavat tapahtumat. Liu ´utin filmiä eteenpäin sormissani. Pysähdyin ruutuun, joka sai sykkeeni kiihtymään. Laitoin filmin suurennuskoneeseen – miten Papa oli senkin tajunnut ottaa mukaan – laskin altaisiin kehitys- ja kiinnitysnesteet ja laitoin paperin valotettavaksi. Siirsin valotetun paperin kehitysnesteeseen ja seurasin punasävyisessä pikapimiössä kuvan ilmestymistä. Hengitykseni kiihtyi, veri pakkautui keskivartalooni. Ei epäilystäkään, rakastelimme Terhin kanssa. Tai oikeastaan Loimo rakasteli minua. Seisokkini ei ottanut heiketäkseen, kun öiset muistot tervöityivät. Punatukkainen nainen kaatamassa minua hellästi nurmelle, nousemassa päälleni, kumartumassa suutelemaan niin, että laskeutuvat hiukset muodostivat teltan pääni ympärille. Haitari rytmitti yhä jossain taustalla rintojen liikkeitä ja Loimonkin liikkeitä, kun hän nojautui taaksepäin ja keinui, kunnes purkauduin.

Tuijotin kuvaa. Järki varoitti, että viisasta olisi paeta. Kaikessa tässä oli liian suunniteltu tuntu: Papan hyvässä pimiövarustautumisessa ja siinä, että nimenomaan minut houkuteltiin kehittämään filmi ja tekemään kuva, joka yllytti katsomaan loppuun asti, mihin kaikki tämä johtaisi. Järki sai väistyä, samoin Pirjon varoitukset. Pakeneminen sitä paitsi olikin jo myöhäistä. Kuulin pakun kaartavan pihaan. Luulin Papan palaavan, mutta varaston oven avasikin Loimo.

- Hei Hehku, hän sanoi.

- Hei...

- Tulin seuraamaan kuvien valmistumista. Olet näköjään aloittanut kliimaksikohdasta.
Loimo osoitti ainoaa valokuvapaperille kehitettyä kuvaa, jonka olin saanut aikaiseksi. Suorapuheisuus ja se tosiasia, että me kaksi rakastelimme kuvassa, jota nyt katselimme yhdessä, sai puuvillahousujen etumuksen jälleen kerran paisumaan. Loimo tuijotti minua sen jälkeen suoraan silmiin väistämättä katsettaan ilkikurinen virnistys huulillaan.

Katselin punaisessa valossa hänen kasvojaan. Tämä nainen ei ollut Terhi, tai sitten oli jotain muutakin kuin se hiljainen nainen, joka autoni kyydissä oli satoja kilometrejä takapenkillä istunut.

Olisin tahtonut ottaa hänet siinä jälleen, punaisessa valossa, mutta olin kuin huumattu. En tiennyt kuka hän oli, mitä tahtoi minusta lopulta ja oliko hän jotain muutakin kuin vain nainen, joka samassa tilassa tässä kapeassa varastohuoneessa sattui seisomaan vastatusten itseäni.

- Eiköhön kehitetä loputkin kuvat, niin saadaan valmista iltaan mennessä. Tai sinä saat olla art director ja valita negoista kehitettävät kuvat. Tuossa sinulla on työnäyte, jolla sut valittiin tähän hommaan.
Hän nyökkäsi ainoaa kehitettyä valokuvaa kohti.

En tiennyt tarkoittiko hän valokuvan sisältävää aktia vai sitä, että olin onnistunut kehittämään valokuvan tarkasti. Tämä ylimielisyys kieli siitä, että hänellä oli yliote suhteeni. Se tuli selväksi kehittäessämme parityöskentelynä lisää kuvia roikkumaan katonrajaan. Jonkinlaisesta suunnitelmallisuudesta kertoi puolestaan se, että hän käytti englanninkielistä ilmaisua vaikka oli puhunut päivällä täysin eri tavalla. Käyttäen luonnonläheisiä termejä.

Työskentelimme puhumatta tai sanan tai pari korkeintaan vaihtaen. Sen mitä työ vaati. Kiinnitimme narun päistään molempiin huoneen ylänurkkiin roikkumaan kehitettyjä valokuvia varten. Tätä työtä tehdessä Terhin – Loimon – rinnat tulivat selvästi esiin kaarevana muotona. En voinut kuin tuijottaa kuin tahdoton. Hän virnisti uudella, vasta esiin tulleella tavallaan, joka oli tässä virneessä vielä hävyttömämpi tiedossaan ja tulevaisuuden sisältämisessään kuin edellinen.

Käänsin katseeni pois kun hän puhalsi villalankoja liikkumaan rinnallaan ja vongahti nauramaan. Painoin katseeni alas ja keskityin kuvien kehittämiseen. Nauru jatkui vielä pitkään tungettelevasti pienessä tilassa eikä minkäänlaista pahoittelua kuulunut. ”Se oli vain vitsi” tai muuta.

Lopetimme kun rivi kehitettyjä valokuvia oli melkein kiinni toisissaan narulla roikkumassa. Kuin yhteisestä sopimuksesta, vaikka emme keskustelleetkaan siitä. Oli kuitenkin kulunut useita tunteja. Valokuvia kehitettäessä läpikäyty tarina, suhde Terhiin ja hänen luomaan tilanteeseen roikkui ilmassa katseltavana. Siihen tahdoinkin uskoa enemmän kuin tähän tilanteeseen, joka jatkui ja jonka loppupistettä en tiennyt. Terhi tai uusi Loimo antoi jostain syystä minun katsella kehitettyjä valokuvia rauhassa useita minuutteja muodostaen kokonaistarinaa. Halusin uppoutua tuohon katosta roikkuvaan tilanteiden sarjaan ja jäädä siihen. Niin ei tarvitsisi tehdä ratkaisuja, mitä tehdä seuraavaksi. Ilmiselvästi Tuija oli vienyt minut tanssiin. Huomasin Loimon seuraavan vierestä edelleen hyväntuulisena kun katselin Tuijan hahmoa kädet sivuille levitettynä kuvissa. Välillä Tuijan eteen limittyi toiset käsivarret ja sääret – Loimun. Niiden asento tai ele oli jotenkin erilainen, röyhkeämpi, päällekäyvä. Tuijan viattomampi. Aivan kuin toinen hahmo – kuvissa tummempitukkainen – olisi ottamassa kuvasarjan edetessä Tuijan paikan. Alpo vaikutti kuvissa pelkältä statistilta, vaikka olikin lähes kaikissa kuvissa Loimon vieressä. Samoin muut osallistujat – joiden eleet ja ilmeet sekä ominaispiirteet palasivat nyt tässä punaisessa valossa eloon – vaikuttivat olevan sivuosassa. Ehkä se johtui siitä, että olin valikoinut sellaisia negatiiveja joissa itse olen Loimon ja Tuijan lisäksi. Tai ehkä kuvat oli otettu varta vasten Loimon tanssin näkökulmasta, kertoakseen sen tarinan? Itse näytin kaiken lisäksi olevan kuvattu kuin tarinan katselijana. Olin usein selin kuvaajaan tai muutoin näytin seuraavan tapahtumia muiden tehdessä asioita. Oliko kuvaaja liikkunut valokehän ulkopuolella ympäri sitä niin, että sai aikaan tällaisen vaikutelman, jota katselin parhaillaan? Yritin poimia kuvista vihjeitä.

Mikä oli esimerkiksi Tuijan huuto, kirkaisu, jonka olin kuullut tai luullut kuulevani yöllä. Hetki ennen kaiken sammumista. Hetki ennen yhtymistä tulen kanssa? Yhdyntä, jota itse en kuitenkaan muistanut, mutta josta todiste ilmiselvästi oli olemassa.

Vihjeitä ei herunut tai en osannut tulkita niitä tapahtuneen lähtökohdista. Kun en tiennyt mitä varsinaisesti oli tapahtunut. Katsoin vieressäni seisovaa naista. Hänen koko olemuksensa oli jännittynyt odottamaan seuraavaa tekoani. Silmissä oli ilme joka haastoi ja suu oli auki – seksikkäästi mutta jotenkin kuin vailla ymmärrystä. Hänen vartensa oli jännittynyt mutta puski ulos rintoja ja lantiota, muotoja epätavanomaisessa asennossa – kuin jollakin nukella. Kun tiesin, etten saisi vastauksia vaikka kysyisin, tartuin hänen rintoihinsa ja käänsin selin minuun. Tulin häneen nopeasti enkä kuullut hänen kuin käheästi ähkäisevän kun käänsin takapuoli itseeni päin.

Sanotaan, että naisella menee pitempi aika palautua seksin jälkeen toimintaan kuin miehellä, mutta niin ei ollut tässä tapauksessa. Loimo asteli autoa päin kuin mitään ei olisi tapahtunut kun itse taas olin turruttautunut vain seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Pelkäsin, mitä seuraavana yönä tapahtuisi. Loimo vei hippiautoa ilta-auringossa minä kyydissä eteenpäin. Olin aavistellut, että joku oli kuvannut yön tapahtumat – mitä ikinä olikaan tapahtunut – videolle, ja käyttäisi valonarkaa materiaalia johonkin kiristykseen tai muuhun, mutta siitä ei ilmiselvästi ollut kyse. Ennemminkin jostain riitistä tai muusta, päätellen varastohuoneeseen roikkumaan jääneestä valokuvien sarjasta ja niiden sisältämästä kertomuksesta, ajattelin pää auton sivuikkunaan nojaten. Ikkunasta katsellessa huomasin taivaalle nousseen kuun punertavana kuin värit hameessa ja yläosassa, joita Loimo piti yllään. Valokuvissa jotka jäivät taakse, samanlainen kuu erottui pyöreänä kuvien ylälaidassa. Kuusta ei ollut pitkä matka ajatella, että en ollut käyttänyt minkäänlaista ehkäisyä tämän naisen kanssa – tai ainakaan äskeisessä, muutama minuutti sitten tapahtuneessa yhtymisessä.

Vaikka nainen oli käyttäytynyt aivan luonnollisesti sen jälkeen, kun astuimme ulos pimiöstä, nyt hän huomasi minun katselevan häntä epäluuloisesti ja hänen altaan nousi Loimo-olemus kun hän vastasi virnistämällä. Miten voisin vastata Tuijalle, kun olin juuri ollut yhdynnässä hänen ystävänsä kanssa jos vaikka yöllinen olisi ollutkin jonkinlainen rituaali? Ja entä jos olin saattanut tämän – mahdollisesti mielenvikaisen – naisen raskaaksi?

Tulimmekin ilmeisesti yhteisesti sovitulle kokoontumispaikalle, sillä pakettiauton pölyttyneen tuulilasin ja sen selkeämpiä näkymiä tarjoilevien puhtaiden kohtien viirujen läpi näkyi koko joukko puuvilla-asuisia – osa kellertävin, siniliiloin, rusehtavin kuvioin – tervehtimässä meitä käsiänsä päidensä päällä heiluttaen. Kuin kutsumassa juhlaan. Astuin ulos autosta, ja huomasin meidän Loimon kanssa kävelevän tahtomattani ikään kuin samaan tahtiin.

Arkaainen rummutus tahditti askeleitamme ja meitä tervehtivien ihmisten käsien liikkeitä luoden hypnoottista tunnelmaa, johon olisin vajonnut, ellen olisi nähnyt Alpon ilmettä. Poika tuijotti synkkänä. Se oli arkinen, reaalimaailmaan tempaiseva tuijotus, lähes vihamielinen. Hypnoottinen rummutus olikin nyt vain rummutusta ja puuvilla-asuinen joukko vain joukko, jolla oli hassut vaatteet yllään. Nainen vierelläni oli toki yhä puoleensa vetävä, mutta maallisella tavalla vailla noituutta. Alpo katsoi minua kuin kuokkavierasta, joka oli tunkeutunut hänen reviirilleen ja ymmärsin häntä. Minuakin oli harmittanut edellispäivänä, kun Tuija oli kertonut, että kahdenkeskisen retken sijasta joutuisin sietämään Alpoa ja mahdollisesti vielä hänen kommuunikavereitaankin. Tuija. Hän oli aina luonut jännitettä Alpon ja minun välille.

Mitä mieltä sä Ossi olet tästä? Tuija oli näyttänyt digikamerastaan otosta, jota oli tarkasteltava lähekkäin, poski lähes poskea vasten. Vaimon hylkäämästä miehestä nuoren naisen läheisyys oli tuntunut hyvältä, ja hyvää tunnetta lisäsi havainto, että Alpo oli tilanteesta ilmiselvästi mustasukkainen. Vaikka vaimo oli minuun kyllästynyt, olin sentään tunnettu kuvajournalisti, aikuinen mies omahyväisen, itseään korostavan klopin rinnalla – ja auttamatta liian vanha. Minun vuoroni oli tuntea mustasukkaisuuden pistos kun kuulin Alpon pyytävän Tuijaa opiskelupäivän päätteeksi kaljalle. Turha oli sedän rakennella haaveita vain siksi, että opiskelija näytti otostaan digikamerasta.

Nyt sitten oltiin tässä. Alpo tuijotti minua ja Tuijakin tarkkaili. Joku rummutti ja puuvillaan pukeutunut joukko hymyili. Punatukkainen nainen etääntyi viereltäni. Vanha hippi lähestyi ojentaen maljaa.

- Tervetuloa vihkiäisjuhlaasi, Hehku.

Rummutus lakkasi. Ihmiset hymyilivät, Alpokin, jonka hymyssä oli pilkallinen sävy. Näin itseni hänen silmillään: keski-ikäinen ylipainoinen mies puuvillaisessa vaatteessaan tuijottamassa epäluuloisena maljaa, johon hänen oli pakko tarttua. Papa nyökkäsi rohkaisevasti. Siemaisin. Ei juoma pahalta maistunut, eikä se myöskään luonut hallusinatorisia näkyjä. Terhikin tuntui nyt Terhiltä, ei Loimolta. Pääni oli kirkas ja olin kykenevä ihmettelemään tilannetta.

- Hehku?

- Hehku, Papa vahvisti. - Tänä iltana ja tästä lähtien aina, kun vedät tässä seurassa pellavaa yllesi, sinä olet Hehku. Kauan olet itseäsi pidätellyt, mutta nyt olet löytämässä tulen itsestäsi. Tuuli johdattakoon sinut pöytään.

Tuija otti minut käsikynkkäänsä. Tuuli. Se siis oli hänen luontonimensä. Tuuli istahti pöytään oikealle puolelleni, Loimo vasemmalle. Loimo ja Tuuli, toinen kuumentava, toinen vilvoittava luonnonvoima. Mistä nämä olivat saanet päähänsä, että minussa olisi mitään hehkuvaa?

Papa, seremoniamestari, istahti pöydän päähän.

- Maa on meidän äitimme ja Luonto jumalamme. Ihmiskunta on unohtanut nämä totuudet. Iloitkaamme jokaisesta, jonka saamme rakkaudelliseen yhteisöömme. Iloitkaamme tänä itana Hehkusta, jolla on tämän yhteisön ulkopuolella valtaa levittää sanomaamme!

- ILOITKAAMME!

Huuto kajahti voimakkaana, kun juhlakansa kohotti maljojaan. Pääni oli edelleen kristallinkirkas. Pystyin tarkastelemaan tilannetta, joka lähes nauratti. Äiti Maa ja Luonto-jumala ja vielä iloitkaamme. Iloitse kanssani, sanoi Nefernefernefer Sinuhelle. Se tarkoitti rakastelemista. Iloitsemisen tämä joukko tuntui hallitsevan, ja minutkin oli tempaistu siihen vahvasti mukaan. Iloitseminen kyllä sopi, kunhan siihen ei liittynyt liian huumaavia piirteitä.

Päätin ottaa varovasti siemauksia maljastani, vaikka siinä oleva neste maistuikin lempeän hunajaiselta verrattuna edellisillan lemmenjuomaan, jota oli maustettu suopursulla ja epämääräisillä yrteillä.

Eteeni ilmestyi lautanen, jolle oli loihdittu lähitilojen antimista maukas ateria. Loimo kohotti maljaansa.

- Hehku, pohjaan saakka! Tämä on sinun juhlasi.

- Nauti ruuasta ja juomasta, nuorimies, että jaksat seremoniasi, Papa kannusti. Nuorimies. Taas se käytti tuita nimitystä, aivan kuin edellisiltanakin. Vittuiliko se. Ei kai. Aidolta näytti ikähipin hymy. Tuuli, tai Tuija, minun oli vaikea ajatella häntä Tuulina, ei hymyillyt. Oliko hänen katseessaan jotain huolestunutta? Alpo, tai kuka hän näissä ympyröissä lieneekään, katsoi kuin kirvestään teroittava teloittaja, mutta en antanut sen häiritä. Hunajanmakuinen juoma sai tuntemaan rakkautta kaikkia kohtaan – tätä palloakin, jota Aamu-tv:n sääosuuksissa peitti oranssinhehkuvat värit.

Hehkuvat. Hehku. Miksi minulle oli annettu se nimi? Pohdintani keskeytti Papa, joka kohottautui ylös pöydänpäästä.

- Menkäämme. On aika aloittaa seremonia!

Kävelimme mäen juurelle. Olikohan paikka valittu sen vuoksi, että kaksi hahmoa pystyi tekemään näyttävän esiintulon mäen takaa. Katselimme alhaalta, kun kaksi miestä seisoi mäen päällä.

- Taivo ja Kuoho aloittavat seremonian elementteinään ilma ja vesi, selitti Tuija – Tuuli – vierestäni hiljaisella äänellä, kuin tuulen kuiskauksella. Kieltämättä siniliilaan puuvillapukuun pukeutunut mies sulautui aika hyvin taivaaseen, joka näkyi välittömästi hänen takanaan. Taustanaan taivas kellertävään asuun pukeutunut mies puolestaan erottui selvemmin – edustiko hän sitten vettä? Mutta yläpuolella olevat pilvet olivat samanvärisiä hänen asunsa kanssa.

Hiljaa mutta tasaiseen tahtiin miehet lähtivät kävelemään eteenpäin mäenharjalta alas meitä kohti. Puolivälissä matkaa he kohtasivat tulen – Loimon – ja seisoivat hänen molemmilla puolillaan.

- Ilma mahdollistaa tulen. Mutta vesi voi sammuttaa sen, jos se käy kesyttömäksi! Seremoniamestari paasasi.

Taivo otti Loimon käsivarsista kiinni ja kaatoi maahan. Mäen niityllä Taivo yhtyi Loimoon pidellen tämän pakaroista ja välillä käsistä kiinni. Seurasimme yhdyntää sanattomina illan hieman hämärtyvässä valossa. Lopussa Loimo nousi Taivon päälle ja teki samaa vastapuolelleen intiimiydessä kuin mihin itse olin valokuvien perusteella ollut kohteena. Kieltämättä tunsin mustasukkaisuuden tai ainakin kateuden vihlaisevan: en ollut nyt ainoa, joka tuon koki. Ja toisaalta se vähensi jotenkin oman kokemukseni merkityksellisyyttä.

Loimon lantion liikkeitä ja nytkähtelyjä seurasi Taivon huoahdus taivaalle kun hän tuli.

- Jotta vaikutus olisi oikea, käymme seremoniat perusteellisesti läpi.
Kuulin sivultani kuiskattavan

- Tuli on nyt voimissaan, mutta vesi voi sen vielä sammuttaa!
Matalampi möreä ääni kuului seuraajajoukosta

Ällistykseni lienee ollut nähtävillä, kun seurasin Kuohon tekevän saman Loimolle, minkä Taivo oli tehnyt. Ilman jälkiosaa, jossa nainen nousi miehen päälle, kuitenkin.

Mieleni teki kävellä pois. Tämä oli liikaa. En tiennyt mikä seremonian tarkoitus oli, mutta ainakin se oli saanut aikaan vaikutuksen järkytyksenä sisimmässäni. Oliko Loimo peseytynyt edes meidän tapahtuneen jälkeen? Tuija piti kuitenkin minut aloillaan pelkästään seisomalla niityllä ja katsellen ylväästi tapahtumia. Ainakaan hän ei voisi – lisäksi – syyttää minua ystävänsä turmelemisesta pimiössä. Kun selvästi näki, mikä Terhi oli. Ilmiselvään nymfomaani.

- Onko seremonia aina samanlainen?
Kuulin itseni kysyvän väräjävällä äänelläni

- Ei toki. Tämä on seremonia tulen synnystä ja sen asemasta muihin elementteihin. Tosin tässä kuvaillaan vain kolme elementtiä.

- Mitkä ovat muut elementit?

- Maa ja metsä.

Tällä toden totta annettiin minulle paikka yhteisössä. Ja osoitettiin samalla paikkani siinä. ”Jos tuli villiintyy, niin sen voi sammuttaa”, vai miten Papa olikaan sanonut seremoniassani. Vaikka seremoniassa sen sammuttamiseen käytettiin yhdyntää, luulen että se oli vain seremonian osa, ja minulle voitiin ehkä osoittaa sammuttaminen myös muutoin, seremonian ulkopuolella.

Seremonia oli ohi ennen kuin huomasinkaan. Siinä kuvailtiin vain tulen synty ja sammuminen. Otettiin laatikkokamera esille ja otettiin valokuvia. Minun ei tarvinnut enää ottaa kuvia, en ollut ulkopuolinen. Ellen halunnut. Pääsin itsekin kuviin. Istuin tai seisoin muiden elementtien vieressä.

Yhdessä kuvassa olimme Tuulin kanssa lähekkäin toisiimme vähän painautuneina. Mietin, mikä merkitys oli Tuulin elementillä, joka oli ilma, ja omallani. Aika läheinen. En voinut olla ajattelematta, pääsisinkö rakastelemaan Tuulia – Tuijaa – jossakin seremoniassa. Ehkä ensi yönä?

Kuvia ottaessani tutustuin muihin elementteihin. Ilma katseli minua vakavana tummien hiustensa kehystämät kasvot kuvissa kauneimpana luonnon keskellä poseeraten. Pääsisinkö rakastelemaan häntäkin? Tulella oli monenlainen suhde muihin elementteihin. Jos ilma tarvittiin sen syttymiseksi rakastelun muodossa ja vesi sammuttamaan se rakastelemalla, niin eikö tuli voinut myös itse sytyttää jonkin elementin? Maan? Metsän? Katselin rumpua soittanutta maa-naista, joka katsoi etäisyyteen huulet hieman o:n muotoon jännittyneinä, kun hän itsetehty rumpu kädessään mallasi soittoa vaikka ei tehnytkään sitä nyt oikeasti. Otin kuvan. Metsä-tyttö hymyili sivulleen minulle luontevan leikillisesti kun otin hänestä kuvan. Alpo tuijotti synkeänä puunrungolla istuen. Hän oli tietysti minulle kateellinen. Olin päässyt osaksi yhteisöä, ja nopeasti päässyt hyvään asemaankin. Lopuksi hän näytti kuitenkin katsovan minua myötätuntoisesti.

Herkesin vielä ajattelemaan Kastetta, kun havaitsin Papan kävelevän takaani ja hän tarttui minua hartioista retuuttaen hellästi ja toverillisesti.

- Mitä mies? Nyt olisi puhuttavaa miesten kesken.

- No kerro?

- Viime yö saatiin viettää taivasalla, niin olisiko sinulla kattoa pään päälle ensi yöksi?

- On toki. Vanha kotitalo. Veli ei asu enää siellä. Voi sinne mennä. En tiedä onko nukkumapaikkoja kaikille.

- Eiköhön me sen verran saada järjesteltyä. Lähdetkö näyttämään porukalle tietä, kun auto on täynnä tavaraa ja sinne tavaratilaan ei muutenkaan sovi kaikki. Eikös se ole kävelymatkan päässä?

- Kyllä sinne täältä kävelee. Ja oikeastaan, tuosta menee polku metsän läpi niin ei tule niinkään pitkää matkaa kuin tietä pitkin. Lapsena kuljettiin sitä.

- No hyvä. Minä menen edeltä autolla ja odottelen siellä.

Kuljimme polkua talonpihaan. Varastorakennuksen sivuvarastossa, jossa valokuvapimiö oli, ei näyttänyt olevan päällisin puolin muutosta edelliseen. Pakettiautosta purettiin retkisänkyjä ja patjoja. Saiko niitäkin täältä kaupasta vai oliko Papa käynyt kauempaa? Nukkumapaikkoja oli jo näissä melkein kaikille. Tyynyt saatiin pakun tavaratilan perällä olevasta jätesäkistä ulos. Peittoja ei näin helteellä tarvinnut, mutta ohuet sellaisetkin säkistä löytyi.

Papa tuli lopuksi tuomaan minulle reppuani.

- Laitoin puhelimesi siihen. Vaatteesikin on siellä.

Vilkaisin puhelintani, jonka akku näytti olevan melkein lopussa. Ei tullut mieleenikään soittaa Martille tai ottaa autonavaimia jotka olivat vielä repussa ja startata Skoda pois näiden ihmisten luota. Laitoin viestin tyttärelleni ilmoittaakseni olevani kunnossa. Nyt kuitenkin oli sellainen tilanne etten pystynyt puhumaan.

Osa pareista laittoi sänkynsä vierekkäin. Tuuli nukkui toisessa huoneessa Papan kanssa. Itse nukuin yksin vanhassa puusängyssä pienessä sivuhuoneessa saatuani siihen kuitenkin täysin uuden, kaupan uutukaisuudelta tuoksuvan makuupussin.

Ikkunasta avautui kesäyö. Tummeneva taivas laajoine ilmanaloineen alkoi lasin takaa jatkuen tähtiin. Näkymää reunusti metsän puiden oksat ja lehdet, jotka saivat voimansa maasta. Muutama vesipisara ilmestyi ikkunaruutuun. Nukahdin, kun näkyviin tuli kuu.

Viimeisenä ajatuksena muistutin itseäni, että minun pitäisi ottaa järjestelmäkamerani repusta heti aamulla ja tarkistaa toimivuus. ”Jonkun on hehkuttava yhteisömme arvoja ulospäin”, oli Papa vinkannut. Ehkä lehtireportaasi isoonkin lehteen.

Tähän ajatukseen sekoittui kuitenkin se tosiasia, että yhteisö oli joutunut lähtemään jostain syystä Alpon kommuunista – ehkä vanhempiensa tai isovanhempiensa omistamasta paikasta. Mistä syystä? Ja mitä Alpo oli joutunut lupaamaan – mistä luopunut – antaessaan kotipaikkansa yhteisön käyttöön?

Aamu valkeni taas lämpimänä, ja käytin sen kuvien kehittämisen opetukseen ryhmälle pimiössä. He oppivat nopeasti ja jos jotain virheitä sattuisikin, voisivat neuvoa toisiaan ja muistella oppeja. Papa myhäili tyytyväisen oloisena hiljaa, kun olin suorittanut tämän toiminnon. Niin pystyin siirtymään varsinaiseen mielenkiinnon kohteeseeni, eli tiedon hankintaan ryhmältä. Minun ei tarvinnut enää käyttää aikaani kuvien kehittämiseen laatikkokameralla otetuista negatiiveista paperikuviksi pimiössä. Minulla oli järjestelmäkamera, jolla voin vangita näkymiä ja ottaa perspektiivejä tietoon.

Sanelinkonetta en ollut ottanut mukaan, mutta kynä ja paperia toimivat loistavasti. Sain esimerkiksi tietää, että elementtien väliset suhteet pysyivät aina samana. Toinen oli vahvempi toista. Seremonia perustui tähän opilliseen perustaan.

Yksi kerrallaan haastattelin ryhmän jäseniä. Jos he eivät olleet niin puheliaita, otin välillä kuvia kamerallani ja jatkoin toisesta kulmasta. Yhdeltä sain tietää jotakin, toiselta toista. Papaa en suoraan halunnut haastatella. Pelkäsin, että oma tiedonhankinnan pyrkimykseni paljastuisi samalla. Vaikka hän olikin kannustanut minua kertomaan ryhmästä ja siinä apuna oli sen jäsenten avoimuus kysymyksilleni. Ehkä hän ajatteli, etten pystyisin kertomaan ryhmästä sanasta sanaan kuitenkaan. Jos kertoisin asiat kuten ne ovat, ihmiset pitäisivät minua hulluna. Se suojeli heitä.

Suojelua tai ei, olin kokenut kuvajournalisti ja tehnyt yhteistyötä kyvykkäiden, hyvin taitavien journalistien kanssa. Sellaisten, jotka saivat selville asiat. Olin alkuiltaan mennessä ottanut selville ryhmän dynamiikan seremonioissa. Alku oli tietysti hankala. Kaikki alkoi aueta ja pystyin esittämään osuvia, oikeaan suuntaavia kysymyksiä sen jälkeen, kun minulle selvisi, että Alpo oli jotenkin menettänyt asemansa ryhmässä. Hänen oli tarkoitus olla elementeistä tuli, kunnes minä tulin kuvioihin. Tai ehkä hän oli tehnyt jotakin itseaiheutettua vahinkoa. Hämmensin koko seremoniasuunnitelman, kun Loimo joutui ottamaan minut elementtiinsä ensimmäisenä yönä. Hän kärsi lisää tulostani, kun joutui suorittamaan tulen synnyn ja sammumisen seremonian kunniakseni. Käsitin, että akti kahden miehen kanssa ei ollut mitä hän toivoi. Alkuperäisessä suunnitelmassa ennen tuloani hän olisi tehnyt vain yhden seremonian metsä-elementtiä edustavan miehen kanssa. Josta piti kaiken lisäksi. Käsitin, että hän oli mennyt jotenkin tolaltaan toteuttaessaan ryhmän toiveita – tai vaatimuksia – ja yritti miellyttää minua myös pimiössä. Vaikka se ei ollut kovin luonnollista.

Muistiinpanolehtiööni hahmottelin sitä mukaa ryhmän suhteita ja dynamiikkaa seremoniajärjestyksessä kuin niitä sain selville. Vedin viivoja elementtien välille ja suttasin niitä jos olin erehtynyt.

Metsä-neidolta nimeltään Lehvä esimerkiksi sain selville juuri tuon alkuperäisen suunnitelman pilaantumisen – minun pilaaman tai ehkä Alpon – jonka vuoksi Loimo joutui vasten tahtoaan olemaan seremoniassa Taivon ja Kuohon – ilman ja veden elementin – kanssa. Lehvä tunsi ilmeisesti myötätuntoa Loimoa kohtaan, ja sen vuoksi pääsin tähän tietoon käsiksi. Oli minullakin sen verran tunneälyä, että pystyin myönnyttämään Lehvän vastauksiin osoitettuani sitä ensin häntä ja Loimoa kohtaan. Mutta täysin kylmän analyyttisesti pyrin ja etenin päämäärääni. Olin saanut jo tämän verran selville.

Seremoniamestarimme Papa oli kertonut Maan naispuolisen elementin Mullan tulleen edesmenneen puolisonsa, Tuulin eli Tuijan isoäidin tilalle paukuttamaan rumpua. ”Hyvä että tämä tyttö löytyi.” Mustahiuksinen neitokainen oli ollut kovin vaitonainen minulle, ja hyvä että syykin selvisi ennen kuin ehdin koettaa haastatella häntä: hän oli tullut ulkomailta vast'ikään. ”Rummunsoiton hän otti omakseen ja on kovin siihen”, kuten Papa ilmaisi asian. Sitä hän aprikoi, miten Multa mahtaisi ottaa seremoniat, vaikka ne oli hänelle moneen kertaan tulkattu, kerrottu ja varmistettu. Oli nyökytellyt päätään. Kun kysyin Papalta, eikö maan miespuolinen voinut edustaa seremoniassa maa-elementtiä, Papa nosti olkapäitään ja joutui vastaamaan kysymykseeni: ”Jokainen elementti edustaa seremonioissa molemmilla sukupuolilla.”

Miehiä en myöskään suosinut haastateltavissa. He olivat luonnostaan juroja ja epäileviä, mitä nyt saattoivat lipsauttaa jotakin mitä naiset ei koskaan. Yhtä hieman joko ylpeän tai ykstotisen oloista pystyin lähestymään kysymyksellä, johon sisältyi piilotettu toteamus että kun näitä seremonioita on jäljellä enää seitsemän. Hän siihen, että viisihän niitä on. Ylpeästi todeten.

Siitä sain selville, että seremonioita ei ollutkaan kymmenen, kuten olin luullut. Olin olettanut haastattelemani miehen väittävän väitteeni vääräksi, ja toteavan seremonioita oleva vielä kahdeksan. Mutta näköjään olin väärässä. Niitä oli jäljellä enää viisi – alun perin siis seitsemän. Nyt tarvitsi vain ottaa selville, mitä nuo seremoniat ovat.

Lehvältä – metsä-elementtiä edustavalta naiselta – olin saanut jo selville, että me rakastelisimme. Tai se olisi metsän ja tulen seremonia. Tiesin sen siitä, kun kysyin suoraan, mikä tulen kolmas seremonia on. Hän punastui hieman, ja tiesin sen olevan metsän. Siis minä ja hän.

Ensimmäiset seremoniathan olivat olleet tulen ja ilman sekä tulen ja veden. Mitä olin ollut todistamassa edellisyönä. Loimon ja minun yhtyminen ensimmäisenä yönä oli ollut vain initiaatioriittini ryhmään ja merkitsi vain oman elementtini kaltaiseksi tulemista. Päättelin myös, että jokaiseen seremoniaan tarvittiin yksi mies ja yksi nainen. Lisäksi jokaisen elementin molemmat sukupuolet tuli olla edustettuina seitsemässä seremoniassa. Kaksi seremonioista oli jo mennyt, ja kolmannen olin saanut selville.

Piirsin muistiinpanolehtiööni viivoja eri elementtien välille:

TULI (nainen) – ILMA (mies): käyty

TULI (nainen) – VESI (mies): käyty

TULI (mies) – METSÄ (nainen): käymättä

Tämän jälkeen oli selvittämättä enää neljä seremoniaa elementtien välillä, mutta pystyin helposti päättelemään sen eri elementtien olemuksista, ja siitä, että molempien sukupuolten tuli olla edustettuina jokaisessa seremoniassa:

MAA (mies) – VESI (nainen): käymättä

METSÄ (?) – VESI (?): käymättä

MAA (nainen) – METSÄ (mies): käymättä

ILMA (nainen) – METSÄ (mies): käymättä

Viimeinen huoletti minua hiukan. Se voisi olla joko Ilman – tai sitten Tuulin eli Tuijan – seremonia. Vastapuolenaan väkevä uros Runko. Ehtisimmekö häipyä siihen mennessä? Kuinka saisin Tuijan taivutelluksi?

Edellisyönä olin jo nähnyt, ettei seremonioita ollut välttämättä yksi per yö. Niitä saattoi olla kaksi. Tai enemmän.

Nyt oli jo ilta. Olin kirjoittanut samalla reportaasia repussani olleelle tietokoneelle. Vaikka pyrkimysteni salattu päämäärä olikin ollut seremonioiden selvittämisessä. Pystyisin helposti ottamaan sopivia kuvia tilanteista, kun tiesin nyt, mitä niissä tapahtuisi. Mitkä olivat elementtien suhteet. Pystyisin ottamaan siitä näkökulmasta.

Näytin jopa kirjoittamaani reportaasia Papalle. Sekä hälventääkseni epäluuloja että ehdottaakseni seuraavaa: kuvaisin ensi yönä seremonioita järjestelmäkamerallani lehtijuttua varten. Papa näytti epäilevältä. Hän halusi nähdä kuvat aamulla. Ja poistaa osan jos halusi. Suostuin. Kirjoittamaani reportaasiin – joka tulisi kuvien tueksi lehteen – hän sen sijaan suhtautui suopeammin. Nyökytteli välillä päätään kun luki tekstiäni koneeni tekstinkäsittelyohjelmalta. Sanoin, etten ollut varsinaisesti toimittaja. Kuvat edellä mentäisiin – isot kuvat lehden aukeamilla – ja teksti vain kuvailisi ja tukisi niitä. Papa nyökytteli siihenkin. Ehkä hän mietti. Sain toisaalta houkuteltua hänet sillä perusteella kuvien ottoon yöllä.

Seremonia oli toisenkaltainen kuin edellisenä yönä. Kun tulen syntymisessä ja sammumisessa kuvattiin asiat pelkästään yhdynnällä ja yhtymisellä, tässä on paljon liikettä ja tanssinomaisia elkeitä. Hieman kuten omassa initiaatioriitissäni ensimmäisenä yönä, mutta nyt pääsin keskittymään vain seuraamiseen.

Ei tämä kuitenkaan pelkkää tanssia ollut, kuten ensimmäinen yö. Kun vesi-elementti Kaste hedelmöitti maa-elementin Humuksen, se muistutti kyllä hieman eroottista tanssia ja taivuttelua tekoihin, joita Humus lopulta tekikin. Koska käytössäni oli vain still-kamera, ei varsinaisesti pornografiaa syntynyt, kun tallensin näkemääni kuvaten elementtien vuorovaikutuksen ja suhteen tanssissa jättäen intiimit kohtaukset huomioitta. Tiesin, ettei ne menisi läpi Suomen Kuvalehdessä, joka oli jo alustavasti kiinnostunut julkaisemaan kolmen, neljän aukeaman kuvasarjan kuullessaan maaseudulla tapahtuvasta luonnonuskosta ja sen rituaaleista ja päästessään käsiksi niiden kuvamateriaaliin. Eikä myöskään journalististen ohjeistusten mukaista ollut julkaista yhdyntäkohtauksia.

Seuraavaksi kuvattiin, kuinka maa-elementti taipui metsälle antaen hedelmällisyytensä käyttöönsä tai tarjosi sille elämän. Multa oli saanut nimensä kotiseutunsa, itäisen Euroopan viljelysmaista. Naisten ilmiselvässä suosiossa oleva Runko teki pitkäkestoisia koreografioita taivutellessaan tummaa neitoa suosioonsa. Enkä voi moittia tai arvostella siitä häntä, että hän lopulta taipui – olihan omakin kamerani tallentanut näkymiä parhaansa mukaan tempautuen koko esitykseen. Olin jo alkanut ajatella samalla tavalla kuin he, omaksuen ajattelutavat ja niiden mukana tulevat ehdot. Tämäkin seremonia valmisti siihen.

Mietin, olivatko Multa ja Humus suorittaneet jossakin yön pimeydessä initiaatioriitin, jossa Multa otettiin maan elementtiin Humuksen toimesta. Ehkä samana yönä kun itse pääsin tulen elementtiin? Se tuli mieleeni, kun näin seuraavaksi seremoniassa, kuinka Runko rakasteli Kastetta. Sitä edelsi tietenkin monimutkainen koreografia, jossa veden elementti viekoitteli metsän kasvamaan tai metsä tavoitteli vaihtoehtoisesti vettä epätoivoisesti. Tulkinta sisällöstä jääköön katselijan päätettäväksi valokuvieni sisällöstä. Runko rakasteli vielä lopuksi naista – kolmatta kertaa yössä – nimeltä Ilma. Se oli ilman ja metsän symbioosi. Tiesin, että Tuuli – Tuija – ei rakastelisi ketään näissä seremonioissa. Tiesin sen siitä, että ilman elementit oli jo käytetty ja jäljellä oli enää yksi seremonia – tulen ja metsän. Se ei kuitenkaan tapahtunut tänä yönä huomasin, kun otin viimeisiä kuvia aamunkoitteessa päättyvästä seremoniasta.

Vai oliko ilmalla – Tuulella – jokin osa tulen ja metsän yhtymisessä? Vai oliko Tuija – Tuuli – pelkkä sivustakatsoja. Tai kenties seremoniamestari? Tuleva? Näitä mietin, kun lähetin kuvia lehden toimitukseen. Huomasin samalla lehden tutulta toimittajalta tulleen viestin:

”Hei! Olet siirtynyt maaseudulle tekemään reportaasia maauskosta? Mistä moinen innostus? Pomo pyysi selvittämään vähän taustoja dokumentoimastasi liikkeestä, jottei julkaista ihan puuta heinää. Ihan mielenkiintoista tarinaa. Kuuleppas tätä: Marjo ”Mama” Kuori ja Pertti ”Papa” Ilmava perustivat liikkeen jo 1970-luvulla. He ovat omistaneet lukuisia maatiloja ja rintamamiestaloja, jotka kuitenkin myöhemmin vaihtaneet omistajaa. Liikkeen perusajatus tuntuu olevan, että entinen asumisto tuhotaan ennen myyntiä. Rakennukset poltetaan, ja pihan annetaan kasvaa metsää. Joskus on tarvittu palokuntaakin paikalle, ja ovat selittäneet sitä ”tulen ja metsän seremonialla”. Ajatuksena tuntuu olevan, että hieman kaskiviljelyn tapaan tuhka viljelee maata. Jokainenhan saa tehdä maallaan mitä haluaa.

Vilkaisin Google Mapsista satelliittikuva-näkymällä omistamiaan kiinteistöjä ja maa-alueita. Siellä ei tosiaan kuin kasva pelkkää metsää. Rakennukset on hävinneet tonteilta. Osan he ovat myyneet eteenpäin rahoittaakseen toimintaansa. Perusajatus koko toiminnassa tuntuu oleva, että maa annetaan takaisin metsälle, ja apuna siihen käytetään tulta.

Saako näistä tiedoista näkökulmaa reportaasiisi? Vaikkei saisi, joka tapauksessa tämä oli tehtävä faktantarkastuksen nimissä.” - Joppe

***

PIRJO

- Faija se vaan jaksaa painaa duunia. Missäs hän on?

- En ole nähnyt isääsi sen jälkeen, kun hän toi autonsa korjattavaksi. Tuo Skoda tuolla… tässä on avaimet. Helpottaa varmaan liikkumista täällä pitkien etäisyyksien kanssa.

- Joo. Kiits… varmaan auto on tarpeen. En ole saanut Ossiin lainkaan yhteyttä. Puhelin menny mykäksi. Sen takia tulin. Joo, on tänne matkaa. Koko päivän sai matkustaa. Juna vielä myöhässä.

- Joku oli löytänyt kyllä hänen reppunsa. En ole tutkinut kun ei ole omia tavaroita. Mutta sinä varmaan voit.

- Joo, täällähän se puhelin on. Ja laturi. Voinko laittaa suoraan lataukseen?

- Tuossa on sähkörasia niin saat ladattua.

- Ei täällä muita viestejä näytä tulleen eikä puheluita kuin multa. Joku on laittanut kyllä sähköpostia – varmaan siitä lehdestä.

- Ai tästä missä hulivili-porukasta kerrotaan?

- Joo. Mistäpä muustakaan. Tai hetkinen, tämä ei suoraan liity siihen kuvareportaasiin. Jotain taustatietoja.

- Kyllä heijjät panttiin merkille täällä. Kun kulkivat sellaisessa joukossa ja samanlaiset vaatteet kaikilla päällä. Ne piti niitä päivätolkulla. Tai mistä minä tiedän. Kukaan ei ole sanonut nähneensä muunlaisissa vaatteissa kulkemassa. Paitsi sen vanhan miehen.

- Ilmeisesti jonkunlainen johtaja. Ainakin tämän sähköpostin perusteella.

- Sen minä sanon, että hyviä kuvia isäsi ottanna...ihan rehellisesti sanon. Mikä lie porukka ollukkaan.

- Saat pitää sen lehden. Jos et ole ennen nähnyt. Siinä vähän selviää lehden kuvista, mistä on kyse suunnilleen. Ja niistä pienistä kuvateksteistä joita faija on laittanut mukaan.

- Kiitos.

- Voinko käydä teidän entisellä tilalla siellä metsän laidassa? Muistan pikkutyttönä kerran käyneeni faijan ja mutsin kans. Jos vähän opastat?

- Voin ajaa Skodan sinne niin tunnet sitten tien. Se on tankattu. Kävin silloin kun aloit kyselemään ja vähän huolestuinkin isästäsi.

Skoda starttasi ja alkoi kulkea hiekkatietä. Kesä oli jo aikaa sitten muuttunut syksyyn. Syyskuun lehdet putosivat keltaisina ja punaisina. Kohta tulisi talvi ja lunta.

- Tämä Skoda on rojottanna jo kolomatta kuukaotta minun pihassa. Olen kyllä huoltanut sitä kuntoon kun ilimeisesti tulomatkalla ollu jottain häekkää. Vaehoen öljythi.

Sedän outo puhetapa toi Pirjon mieleen lapsuuden. Vaikka se retki ei ollutkaan kestänyt kauan isän ja äidin kanssa. Maisemat kyllä palautuivat kuin unesta mieleen.

Oli kaksi tarinaa – se mitä isä oli kertonut Suomen Kuvalehden numerossa 31 ottamiensa kuvien kuvateksteissä ja kuvien kautta – ja se, mitä Pirjo oli saanut selville faijan toimittaja-tutun lähettämästä sähköpostista. Kyseessä oli jonkinlainen riitti tai uskomusjärjestelmä, ja sen ympärillä toimiva ryhmä. Oli yksi henkilö, johon Pirjo ottaisi heti yhteyden, kun pääsisi täältä. Lähtisi kenties faijan autolla jopa käymään tämän luona. Pertti Ilmava. Kunhan vanha sukutila olisi tarkastettu.

Martti puolestaan ajatteli veljeään hulttiona, joka oli taas huolestuttanut jonkun – tällä kertaa tyttärensä Pirjon. Hulivili-porukan kanssa kulkeminen oli tiedossa koko kylässä, ja sen takia Martti ei halunnut ottaa yhteyttä Ossiin – kunnes tämän tytär oli huolestunut. Muutama kiertely vanhalla tilalla ei tuottanut kummoista tulosta. Oli siellä käyty, ja isokin porukka oli kokoontunut. Sen näki jäljistä kuten polkeutuneesta heinästä. Auton jälkiä siitä pakettiautosta.

- Ajattelin aluksi lähettää sen repun paketissa, mutta se olisi jo vienyt viikon.
Martti yritti joko selittää toimintaansa puolustellen tai tarjota lohtua epävarmalle.

- Tällaista täällä nyt on. Joku on selvästi käynyt päärakennuksessa, ja tuon varastorakennuksen sivusiipi on ollut jossain käytössä. Paljon jalanjälkiä tomussa ja pölyssä. Siis paljaan jalan. Löysin sieltä revittyjä valokuvia, mutta ajattelin, että ne liittyy isäsi toimintaan...siis työhön. Ja jos hän tulisi nyt takaisin niin ei varmaan pitäisi jos niitä olisi liikuteltu?

- Ei varmaan. Käydään eka siellä.

Tila oli kapea, ja jonkinlaisia teipinjälkiä löytyi ikkunanpielistä. Kun Pirjo ja Martti tutkivat tarkemmin, joku oli ilmeisesti naulannut tai niitannut jotain nurkkiin. Reiät siellä oli sen näköisiä. Valokuvat löytyivät pöydäntapaiselta, jossa oli kaksi leveää lankkua vierekkäin.

- Minä otan nämä ja koetan yhdistellä. Ehkä kaikki palat on tallessa, ja saadaan tähän selvyys. Tuntuu, kuin joku olisi vimmassa nämä repinyt. Tai kokenut epäonnistuneensa.

- Siltä minustakin tuntuu, ettei niitä kelpuutettu.

- Mutta miksi nämä on otettu vanhanajan kameralla, kun faijalla on järjestelmädigikamerakin? Se, jolla nuo kuvat lehteen on otettu.

- En osaa sanoa. Olisiko jotain harjoituksia. Mutta niin pieniksi paloiksi on revitty, ettei osista saa mitään selvää, mitä ne esittää.

- Voinko jäädä tänne yöksi? Mulla on makuupussi mukana.

- Siitä vaan. Sinunhan tämä tila on kanssa osittain, vaikka isäsi kanssa puoliksi vielä toistaiseksi omistetaankin. Pärjäätkö… siis nuin niinku muutenkin vain?

- Joo. Tämä vähän helpottaa, kun tietää että nyt pääsee jollain tavalla faijan jäljille. Minnehän hän olis lähtenyt? Ulkomaille?

- Voi olla. Se porukka vaikutti kansainväliseltä. Joku sanoi, että yksi ulkomaalainenkin oli mukana.

- Oho! Kuka näistä?
Pirjo puristi lehteä kuin turvaa saaden siitä ja levitti sitten aukeamia setänsä nähtäväksi.

- Varmaan voit itekkin päätellä...se tummahiuksinen joka soittaa rumpuja. Niin sanoivat, että ei puhunut kuin muutaman sanan englantia.

Se mutkisti vähän asioita. Kyseessä ei ollut suinkaan mikään hullujen yhteenliittymä. Pirjo huojentui hieman. Jos mukaan oli saatu ihminen, joka oli taustaltaan ulkomaalaisperäinen, heillä täytyi olla jokin järkevä agenda. Vai täytyikö? Faijan valokuvien kuvatekstit kyllä veivät tarinaa vähän eri suuntaan, vaikka elävöittivät valokuvia ja tukivat niiden sisältämää tunnelmaa. Kuvatekstejä, kuten: ”Kaksi hahmoa ottaa metsän muodon, ja heidän paljaat käsivartensa, sormensa ja jalkansa ovat Runkoa ja Lehvää.” Kuvassa kaksi ihmistä – mies ja nainen – todellakin toivat mieleen metsän, kun he elehtivät tulen loimussa. Tai ”Sitten kuuluu ujellus - Tuuli on ottanut voimansa ja antaa sitä myös Hehkulle.”

Loppuillasta Pirjo yhdisti revityt paperivalokuvat kuin palapelin palaset yhteen. Kuvissa oli samoja ihmisiä kuin lehtijutussa. Vain vanhaa miestä ei näkynyt. Toimittaja-tutun lähettämä sähköposti oli ainoa vihje hänestä. Sekä se, että monet kyläläiset olivat kertoneet Martille nähneensä tämän, kun Martti vihdoin oli alkanut ottaa kotikylällään asioista selvää.

Kaikki paperisten kuvien osat olivat kuitenkin tallessa, ja ne yhdistettynä sai kokoon kattauksen kuin kenen tahansa miehen sosiaalisen median tilistä tältä päivältä: mukana oli luontokuvia - kuten kuvia kasveista ja etenkin maisemia - mutta enimmäkseen ihmisistä. Ikään kuin osoituksena vireästä naiselämästä kuvia, joissa hän poseeraa naisen vieressä. Etenkin hänen. Sellaista ei kuitenkaan heidän välillään tapahtunut. Ei todellisuudessa, sellainen oli Pirjon saama vaistonvarainen vaikutelma.

Ilmeisesti tämä nainen oli nimeltään Tuuli – siksi hänet lehtijutussa mainittiin hänestä otetun kuvan yhteydessä. Kuvatekstissä mainittua Hehkua Pirjo ei osannut yhdistää kehenkään kuvissa olevaan. Vain muutama oli muutenkin mainittu nimeltä – Ilma, Kaste ja Tuuli. Olisiko toisten yksityisyyttä haluttu kunnioittaa tai heidän varsinainen identiteettinsä salata, kun heihin viitattiin vain luonnonilmiöillä tai -nimistöllä, vaikkakin ne oli jostain syystä kirjoitettu jutun kuvateksteissä isolla alkukirjaimella.

Tuulin sukunimeä Pirjo ei tiennyt, joten täytyi edetä jotakin muuta kautta. Muistakaan ei löytynyt mitään tietoa, paitsi ryhmän sosiaalisen median tililtä, jossa oli osittain samoja valokuvia ladattuna kuin mitä Pirjo juuri katseli. Missä nämä paperiset valokuvat oli kehitetty? Ei kai kukaan raahaisi kehitysvälineistöä tänne korpeen – ja lähin liike, jossa tällaisia filmejä voisi kehittää olisi varmasti satojen kilometrien päässä täältä.

Ikkunaan oli kuitenkin asetettu jotain – Martin mukaan näkösuojaksi – teippien avulla, jäljistä päätellen. Mutta Pirjo oli valokuvaajan tytär, ja tiesi, että saattoi olla, että myös jotakin sillä saattoi estää ulkopuolelta – nimittäin valoa. Pimiön tarvitsi olla pimeä.

Mitään erikoista kehitetyissä ja sitten revityissä valokuvissa ei ollut. Niissä oli tosiaan tasan samat tyypit kuin lehtijutussa – vanhaa miestä lukuunottamatta. Lehitijutun digitaalisesti otetuissa valokuvissa oli kuitenkin tunnelmaltaan villimpi ilmapiiri, ja nämä olivat kuin jostakin harjoituksista – niiltä osin kuin niissä oli liikettä tai tanssittiin. Useimmissa valmistauduttiin johonkin tai seisoskeltiin.

PAPA

Tuli ottaa voiman Tuulelta (Hehku selvästi säpsähtää tämän sanoessani) ja yhdessä ne kulkevat Metsän syleilyyn.

Metsä ottaa ne vastaan – alastomana ja alkuperäisen kauniina.

Hehku tuijottaa tulenpalavana Tuulta, tämän olemusta, silmiä jotka arvioivat tulta – sen voimaa.

Tuulen vastaus on salaperäinen, tietävä. Se katsoo siniharmaana tuleen, Hehkuun. Ja katsoen suoraan alkaa korkealta ääntää: AAAAAAAAAAAAAA-aaaaaaaaaa-IIIIIII-iiiiiii!

Hehku perääntyy, se on kokenut Tuulen voiman myös näin. Elementit tulen ympärillä alkavat lähestyä. Hehku on piiritetty Metsän sisälle!

Hehku tuijottaa edelleen Tuulta, mutta tämä kääntää arvioivan, tietävän katseensa alaspäin ja kääntyy pois.

Metsä seisoo alastomana Hehkun edessä. Sen huomio kiinnittyy tähän.

Se tahtoo ottaa metsän.

Enää sen huomio ei ole Tuulessa, joka auttoi sitä, joka johdatti sen tänne.

Sen huomio on kääntynyt liehuvaan lantioon, muotoina humiseviin somiin reisiin ja pohkeisiin, jotka Lehvä tarjoaa.

Metsä tietää tulleensa huomion kohteeksi. Hehkun katse hievelee sen muotoja, jotka tiivistyvät kauneuteen, jonka metsä haluaa säilyttää. Kaikki nuo muodot ja muotojen luomat eri variaatiot – sen seuraamisen.

Tässä Lehvässä ne tulevat esiin, ilmestyvät tällä tavalla.

Joka on Hehkun mieleen.

Mutta Hehku ei pääse siihen käsiksi.

Elementit neljästä eri suunnasta lähestyvät tulta, ja painavat tämän alas.

Hehku on painettu maahan Metsän sisään. Sieltä se ei pakene eikä pääse aiheuttamaan tuhoa.

Sen tehtävä ei ollut tuoda uutta, vaan olemassaolollaan valaista !

Meitä on kuitenkin taas kohta monta, ulkopuolelta piiriämme Hehkun valaistua tietä !

PIRJO

Pirjo käyskenteli seuraavana päivänä pihamaalla ja sen läheisessä metsän rajassa. Siellä oli kaivettu maata, sen näki selvästi. Kuitenkin jo aika päivää sitten, koska käännetyn tai muokatun maa-aineksen alueellakin kasvoi jo ruusuntaimia läheisestä ruusupensaasta levinneenä.

Aamu ei ollut tuonut uutta tietoa. Ainoastaan sen, että vanha mies nimeltään Pertti Ilmava oli menehtynyt vast'ikään. Hänen johtamansa ryhmän sosiaalisen median tilit olivat hiljenneet eikä niissä ollut mainintaa oletetun johtajan poismenosta. Ainoastaan runollinen viimeisin päivitys kesän julkaisujen – joissa isäkin oli osassa mukana – jälkeen. Siinä todettiin: ”On Viima mennyt nyt Kuoren tykö.” Kuvassa oli syksyinen puunrunko pinnassaan huurtunutta syystuulen puhaltamaa kosteutta.

Seuraavana keväänä Pirjo sai kuitenkin kummallisen kirjeen. Se ei sisältänyt muuta kuin valokuvan, jossa pieni vastasyntynyt vauva oli naisen sylissä. Yläkulmassa naisesta näkyi vain punaisia hiuksia ja hymy – melkein kuin virnistys. Tai se olikin sitä.

Valokuva oli paperinen, ja näytti samalta, jollaisia isäkin oli ilmeisesti ottanut. Edellisenä kesänä. Pirjo nosti sen huoneensa seinälle muiden paperisten, silpuista kokoamiensa valokuvien viereen. Kuitenkin niin, että pystyi välillä kääntämään kuvaa, ja katsomaan sen toiselle puolelle käsin kirjoitettua sanaa: Kipinä.