KIVILINNA

 Kirjoittanut Juha Kettunen keväällä 2026

 

Heräsin suohaudasta huhdin palaessa. Lähdin savun suuntaan. Maisema näytti etäisesti tutulta.

Kaapiessani suomutaa ja sammalia päältäni, havahduin tuttuuden tunteeseen taas. Tiesin mistä se johtui. Olin ollut täällä ennenkin.

Katsoin taakseni. Maisema oli erilainen, mutta vaikutti tutulta. Muistikuvani olivat hämäriä, mutta viimeisessä niistä oli ollut nainen. Ja maa.

Minut oli pantu maahan.

Taivaltaessani kuivemmille maille katselin ympärilleni ja vilkaisin taas taakse. Maisema näytti kyllä tutulta, mutta…
Taivas helotti sinisenä ja valkeana. Taivo. Mikä se nimi oli?

Tulin suolta korkeammalle mäelle, ja havaitsin savun lähteen. Täällä paloi, ja laajasti. Tulta kyti maassa jokapuolella ja vaaleanharmaa savu nousi tuhkanvaaleasta maasta. Vanhoihin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset kulkivat hitaasti paloalueen ulkopuolella joillakin pitkät kepit käsissään.

Olin pukeutunut kevyisiin pellavavaatteisiin, jotka nyt olivat ihmeen kuivat kuljettuani auringossa. Lika oli kuitenkin kuivunut niihin, joten näytin yhtä epäsiistiltä kuin ihmiset ympärilläni.

”Otahan mies keihääs ja kohenna tulta tuoltapuolta!” Äkäinen, mustan noen naamansa tahraama mies huusi minulle.

Olin niin hämmentynyt, että tein työtä käskettyä.

Vietin kylässä kolme kuukautta. Tai kuunkiertoa, joista sen laskin. Kuu – se muistutti minua jostain. Se oli paistanut vain vähän aikaa sitten pakettiauton likaisesta, pölynpeittämän ikkunan puhtaiden viirujen välistä. Samanlaisena kuin nyt. Täällä ei ollut autoja. Eikä muutakaan teknologiaa sen puoleen – ainakaan niillä kolmen-neljänkymmenen kilometrin säteellä, joita olin onnistunut tutkimaan vaeltelemalla ympäristön metsissä ja niityillä. Olinko tulossa hulluksi? Katselin täysikuuta, ja päätin lähteä heti muiden nukkuessa vaikka nämä ihmiset olivat oudosta puheenparrestaan huolimatta ystävällisiä ja tarjonneet ravinnon ja suojan asunnoissaan.

Varastin veneen rannasta. Tiesin, että se oli väärin ja vein näiltä köyhiltä ihmisiltä heidän elämänsä yhden tukipilarin veneiden ollessa heidän nopein ja tehokkain kulkuvälineensä. Sen takia sen veinkin. Olin seurannut menoa rannassa, ja tiesin mihin suuntaan nämä ihmiset täältä vesistöjä pitkin lähtivät ja miten pitkään pisimmillään siellä jossain viipyivät. Päätin lähteä samaan suuntaan.

A sie lähös? Ota sie kuule miut mukkaa!
Joku oli huomannut liikkeeni rannassa, vaikka yritin olla mahdollisimman hiljainen ja näkymätön. Kyseessä oli karjalankieltä puhuva laukkukauppias, joka välillä sekoitti puheeseensa venäjän kielen sanoja. Hän huomasi hämmennykseni ja virnisti. Viittoilin hänet äänettömästi laajoin käsivarrenkaarroin veneeseen ja niin vene irtautui rannasta. Hän olisi voinut herättää koko kylän.

Soutaessani ensimmäisiä hiljaisia vetoja selkäni oli menosuuntaan ja katselin vielä kerran, mistä lähdimme. Ranta näytti tutulta, vaikka sitä en tästä suunnasta koskaan ollut katsellutkaan. Samoin sen vieressä oleva kumpu. Leirintäalueen ranta, mieleeni palasi kuin deja vu-tunteena. Vedenpinta oli vain laskenut, ja puusto oli erilainen.

Mieleeni palasi myös kuva alastomasta nuoresta naisesta, joka kahlasi syvemmälle veteen pakarat peittyen.

Matkustajani katseli kasvoillani risteileviä hämmennyksen, ankaran pohdinnan ja muiston aiheuttaman mielihyvän tunteita kuin elokuvaa.

Soudin koko yön, vaikka matkustajani halusi auttaa kulkemisessamme ja määränpäämme saavuttamisessa. Halusin pitää ohjat, niinsanotusti.

Selvisi, että partamies oli tullut rajan takaa Venäjältä aikomuksena tehdä kauppaa. No, sen olisin pystynyt päättelemään itsekin puhetavasta ja kankaista, joita mies näytteli kylänväelle, ja joita ei kylän naisilla näkynyt päällä kuin selvästi erottuvina lisukkeina. Ne oli selvästi erilaista kangasta, mitä täällä valmistettiin. Tuotu kauempaa.

Antauduin keskusteluun kysellen miehen taustaa ja tarkoituksia vaikka ne tiesinkin. Tätä kautta pystyin ohjaamaan keskustelua määränpäähämme, vaikka se oli itselleni täysin tuntematon. Sain siitä kuitenkin koko ajan enemmän selville keskustellessani miehen kanssa. Hän oli kävellyt kaupittelemaan tuohikontissaan olevia kankaita ja koruja. Osa meni kaupunkiin, johon olimme menossa. Esitin sellaista, joka tiesi mitä teki ja mihin oli menossa. Ilmeisesti olin uskottava, koska en nähnyt miehen olevan epäilevä eikä hän kysynyt tarkentavia kysymyksiä. Yritin miettiä tapaa, jolla kysyisin edessä olevan kaupungin nimeä. En kuitenkaan keksinyt sellaista, jolla en olisi paljastanut tietämättömyyttäni.

Keskipäivän auringon kääntyessä iltapäivän auringoksi huomasin saman asian, jota olin epäillyt jo parin viikon ajan. Ikään kuin luonnon vehreys olisi kutistumassa ja haipumassa, tehden tilaa harmaanruskealle. Tulimme suuremman kylän rantaan, ja mietin, pitäisikö minun ohjata vene kaupungin rantaan. Siellä näkyi kivimuodostelmia, selvästi hakattu nelikulmaiseen muotoon tarkoituksella. Yritin lukea vastapäisen matkustajani kasvoja, mutta mies oli ilmeetön ja vaikutti tietämättömältä – en pystynyt tulkitsemaan niiltä mitään ohjetta.
Jatkoin soutamista, ja huojennuin, kun mies ei reagoinut mitenkään ohitettuamme tämän tähän asti suurimman eteemme tulleen sataman. Ilmeisesti määränpäämme oli vielä edessäpäin – kuinka kaukana, sitä en voinut tietää. Olin kuitenkin väsynyt ja koska tämä näytti vähän jo kaupungilta, ehdotin miehelle, että pysähtyisimme lepäämään ja hankkimaan ehkä syötävää. Kylästä varastamani leivät ja piiraat riittäisivät joksikin aikaa, mutta oli hyvä varmistaa ravinnonsaanti. Mies ei reagoinut mitenkään, aivan kuin asia olisi hänelle yhdentekevä vaikka oli pakkautunut mukaan. Ilmeisesti hän oli ollut tällaisilla veneretkillä ennenkin, toisten kyläläisten kanssa. Hän nosti hartioitaan, ja kuulin vain yhden sanan.

- ”Da.”

Kaupungintapaisessa paremmin kuin kylässä josta lähdimme pukeutuneet ihmiset ottivat veneemme vastaan. Menin suoraa päätä rannassa olevaan koppiin tai aittaan nukkumaan, niin väsynyt olin. Kun heräsin, Vasilej'ksi itsensä esitellyt matkustajani oli ehtinyt käydä kaupungissa kaupittelemassa kantamuksiaan. Hän näytti konttiaan, joka oli huvennut melkoisesti. Hän oli toden totta ollut tällaisilla reissuilla ennenkin. Oli jo lähes yö, joten olin itse nukkunut melkoisesti. Sain myös syödäkseni. Ehdotin veneeseen siirtymistä käsiliikkeillä, ja Vasilej lähti kuuliaisesti matkaani. Katselin maata, jolla kävelimme, ja tuntui kuin nurmi olisi alkanut menettää värejään.

Soudin taas koko yön ja pitkälle seuraavaan päivään. Vasilej oli nukkunut melkein koko ajan. Hän oli ottanut kontistaan ikonin, asettanut sen viereensä veneessä ja nukahtanut. Hän ei osannut uida, ja ajatteli sen auttavan jos joutuisimme allokkoon tai koskeen. Enhän itse tuntenut näitä vesiä.

Sen verran olin kuitenkin edennyt tiedoissani, että aiemmin edellispäivänä ohittamamme kaupunki oli ollut Caianeborg. Se oli selvinnyt, kun olin udellut, oliko kauppa käynyt.

- Caianeborg oossen harassoo goroda, Vasilej mainitsi kun kaupankäynti tuli keskusteluun.

Olimme siis matkalla Ouluun.

Isoimmat kosket olimme ylittäneet niin, että olin epävarmana ohjannut veneemme rantaan. Sen oli ottanut tottuneenoloisesti aina rannassa ollut mies, ja sanomatta sanaakaan ohjannut veneen turvallisesti kosken alajuoksuun. Itse olimme kävelleet tai menneet hevosvaunuissa rannanpuoleista maata pitkin ottaen alhaalle veneen rannassa vastaan jatkaaksemme matkaa. Vasilej oli maksanut tästä toimenpiteestä kaupasta saamillaan kolikoilla. Itsellänihän ei ollut lainkaan rahaa. Hän halusi auttaa matkantekoamme näin ja pelkäsi olla kyydissäni veneessä koskissa.



Vasilej näki, kun katselin maisemaa arvioiden ja ehkä hätääntyneenäkin. Majapaikassa olimme saaneet syödäksemme hyvin jatkaaksemme matkaa seuraavana päivänä. Majatalon ympärillä luonto oli kuitenkin omituista. Lehdet puissa ja pensaissa olivat kadonneet. Tai kuin vetäytyneet takasin silmuun. Myös hämärä tuli nyt aikaisemmin. Ehkä se oli hyvä, niin pystyin asettumaan nukkumaan otettuani reilusti Vasilej'n tarjoamaa viinaryyppyä.

Aamulla maa oli valkoinen. Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä – olihan ollut kesä ja sen jälkeen tulee aina syksy ja talvi. Lehdet puissa eivät kuitenkaan olleet pudonneet missään vaiheessa, eivätkä värjäytyneet keltaisiksi tai punaisiksi. Soutaessani jokea katselin ylhäältä putoavia lumihiutaleita kuin todistaen sitä näkyä ensimmäistä kertaa.

Vasilej oli vaihtanut minua varten konttiinsa miesten talvivaatteita, ja otin ne vastaan hytisten vilusta. Tulimme suuren kaupungin rantaan – täällä oli rannassakin hyörinää, ja osa vastaantuljoista tarjosi viinaa. Otin vilusta kankeana vastaan ryyppyä, ja Vasilej maksoi kolikoillaan naurahtaen. Lähdimme kulkemaan kivikatua pitkin. Vasilej kaupitsi kaduilla kankaitaan, ja itsekin osallistuin kehuen kankaiden laatua. Ne tekivät kaikki kauppansa, ja Vasilej työnsi käteeni muutaman kolikon. Sen jälkeen en nähnyt häntä hetkeen.

Heräsin kiviseinäisestä kylmästä huoneesta. Oven aukosta minua katseli jääkylmä siniharmaa silmäpari. Ovi aukesi, ja univormuun pukeutunut mies reuhtoi minua ulos. Hän jätti minut rakennuksen ulkopuolelle ja kuulin sanovan jotakin siitä, että oli hyvä ettei ollut pyhäpäivä. Silloin rangaistus olisi kovin mahdollinen.

Menin veneelle harmitellen kadonneita kolikoitani. Jotkut kaupunkilaiset olivat juottaneet minut humalaan ja käyttäneet tilaisuutta hyväkseen. Myös naisia oli ollut joukossa. Vasilej oli veneellä vastassa.

Tuijotin Vasilej'ta murhanhimoisesti soutaessani jokea takaisin Caianeborgiin. Muistikuvani olivat palanneet kankkusen ja tietämättömyyden kaikottua Vasilej'n täydennellessä aukkoja edellispäivän tapahtumista. Olin mennyt suurten laivojen satamaan vaatien päästä matkustajaksi laivaan näytellen ansaitsemiani kolikoita tai edes palkolliseksi merimieheksi päästäkseni pois kaupungista. Tämähän oli juuri ollut tarkoitukseni, päästä jatkamaan matkaa ja ainoa, millä se olisi onnistunut oli suurten laivojen kyydissä merta pitkin.

Vasilej oli kuitenkin kertonut tuntevansa minut ja vakuutellut, että tämä Caianeborgin takaa tullut mies oli vain humalassa. Onneksi oli lauantai, hän kertoi, tai muutoin minut olisi laitettu torille jalkapuuhun tai ainakin annettu raippaa kunnolla. Nyt laitettiin vain tyrmään yöksi.

Suunnitelmani oli siis epäonnistunut humalatilan vuoksi, eikä minulla ollut aikaisen talventulon myötä muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin kulkemaamme reittiä, Oulussa univormupukuisten laitettua jo minut merkille pyöritellen pamppujaan ja katsellen tarkkaavaisesti kun yritin lähestyä ison sataman keltasinisillä lipuilla ja muillakin varustettuja laivoja.

Vaaleanvihreät niityt kulkemamme vesistön varrella olivat muuttuneet valkoläikykkäiksi. Maa oli vaaleanharmaata kuin kasvukausi ei enää olisi täällä, ja lumi peitti osia maisemasta kuin olisi sulanut isommasta lumimäärästä paljastaen pälviä. Kun etenimme, lumi lisääntyi ja paksuuntui hangiksi vaikka sitä ei satanut mistään lisää. Veden päällä alkoi näkyä riitettä. Varsinkin seisovimmissa paikoissa vedessä ja pienimmissä vesistöissä oli jo ohut jääpeite.

Vietin Caianeborgissa seuraavan talven, joka oli kuitenkin erilainen kuin mikään aiempi talvi.

Istuessamme iltaa pimeässä ihmiset palavien tulien ympärillä kävivät tutummaksi ja tunsin pian lähes kaikki kyläläiset. Vasilej jatkoi matkaa omille mailleen ja vene oli palautettu alkuperäiselle omistajalleen. Muutoin minut olisi suljettu Kajaanin linnan tyrmään. Nyt sain kävellä torilla vapaana. Mietin, kuinka erilaista meidän kaikkien elämä olisi ollut jos olisin onnistunut pääsemään laivaan keväällä meren rannalla.

Kasvot joita tietyn valopiirin rajalla aina tarkastelin, kävivät ystävällisemmäksi minua kohtaan kevättalven kehittyessä sydäntalveksi. Siitä oli etua, että pystyin auttamaan ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan vuosisatoja kertyneen kokemuksen ja käytännön ratkaisujen kautta. Tämä soi minulle arvovaltaa yhteisössä. Enemmän oli kuitenkin vaikutusta sillä, että keräsin sitä tiettyjen henkilöiden keskuudessa. Huomasin valopiirissä tutkivissa katseissa niitä, jotka eivät alkukiinnostuksen ja luonnolisen uteliaisuuden jälkeen laimenneet, vaan päinvastoin suuntautuivat minuun tarkkaavaisemmin ja kiinteämmin. Jostain he olivat saaneet vihiä, mitä Oulussa oli sattunut. Johonkin, mitä minun olisi selvitettävä tietooni, olin selvästi ollut tuona keväisenä iltana ja yönä osallisena.

Karhu käänsi kylkeään – kuten vanha kansa tapasi sanoa – ja tultiin joulun aikaan. Näinä pitkinä pyhinä, kun väki sulkeutui mökkeihinsä tai savutupiinsa, minua lähestyi vanha nainen, jonka olin huomannut tarkastelevan minua läpeensä.

- Minä voin auttaa sinua muistamaan. Tule tupaan kuun näössä.

Ihan silkasta mielenkiinnosta ja pitkästymisestä ainaiseen tuvassa istumiseen hoipertelin pimeässä kinttupolkua naisen mökille. Polun olivat painaneet lukuisat jalanjäljet, ihan itsestään talvessa moinen kävelyura ei metriseen hankeen synny. Ehkä akka oli kutsunut muitakin samaan tupaan samoille asioille? Mitä ne ikinä sitten olivatkin. No, pian ne selviäisivät.

Kuu valaisi todellakin ympärille kohoavat hanget ja vaarojen maisemat. Kirkkaansinisiä lumen ja jään timantteja kiilteli ja hehkui siellä täällä hangen pinnassa. Jäin katselemaan maisemaa hetkeksi. Täällä oli hyvä olla.

Kun astuin tupaan ja sen lämpöön, akka ei hetkeen sanonut minulle mitään. Ehkä häiritsevän pitkään hetkeen. Ei puoleenkaan tuntiin. Antoi vain kulhon lämmintä keittoa ja hymyili ystävällisesti sen ojentaessaan.

Pöytä oli tehty tietenkin puusta. Kahdesta paksusta pöllistä, jotka jollakin ihmeellä tämänaikaisilla työvälineellä oli saatu halkaistua kahtia ja laitettua vierekkän. Penkit myös. Alapuoli oli pyöreä ja yläpuoli tasainen. Jalat eli ohuemmat riu'ut oli tökätty pölleihin kaiverrettuihin reikiin. Ehdin tutkailla tätä hämärässä jonkin aikaa vaikka mökin seiniäkään en erottanut niukasta valonlähteestä johtuen. Akan kasvot kuulsivat kuitenkin pimeästä valossa, paitsi aina kun hän kääntyi ottamaan jotain seinän vierestä.

Vasta jonkin ajan päästä huomasin seinän vieressä penkillä istuneen lapsen, jonka hiukset ja kasvot erottuivat nyt kun silmäni olivat tottuneet mökin hämärään. Alkoi kuulua rukousta, ja hiusten ja kasvojen alapuolella erotin ristityt kädet.

- Hän kiittää vain rukouksin pettuleivästä, jonka sai, kuulin vanhan naisen sanovan. Ilmeisesti akka oli syöttänyt tätä lapsipoloista. Katsoin syyllisenä kulhoon, joka nyt oli tyhjä ja jonka olin saanut keittoa puolillaan.

- Nuole kuluho ja puulusikka puhtaaksi!

Hämmentyneenä asetelmasta johon olin tässä puolihämärässä näytelmässä joutunut, aloin nuolla ensin kulhoa ja sen jälkeen vielä käytössä olleen puulusikankin. Jälkimmäistä nuollessani puhtaaksi akka kaatoi kulhoon vielä jotain. Viinan tuoksahdus täytti sieraimeni savuntäyteisessä pirtissä.

Jotenkin vaistomaisesti nojauduin taaksepäin penkillä ja tunsin selkääni vasten, kun lapsi juoksi ulos mökistä, Vankka puuovi avautui, ja hetken näkyi ulkona loistavaa vaaleansinistä maisemaa. Sitten minulle jäi vain mökin tummanruskea ja musta.

- Minun on suojeltava sinua kylän väeltä. Uskot heitä helposti. Kuvittelet heidän ajatuksiaan ja niiden sommeloita hyöjyttäviksi. Että niistä on sinulle apua ja tarvitset ne ajatukset. Minun on opetettava sinut vihaamaan niitä. He eivät tuo sinulle mitään hyvää, vaan vievät pois tulevan jos uskot heitä. Jos uskot mitään siitä, mitä he uskottelevat sinulle. Mutta ou huoleti, minulla on lääkkeet siihen, miten saadaan ne pois päästäsi.

Tajusin akan kaipaavan minua, houkutelleen tähän mökkiin kertomaan tarinaansa. Myöhemmin oivalsin, hän pelasti kaikki.

- Päästäkseen siihen piiriin on oltava tietynlainen. Tietynlaisia avittajia. Vain sinä täytät ne tämän kohalla, ja sinut tarvittiin siksi tänne. Täyttämään se tarpeellinen. Minä olen tullut hoitamaan sinut piiriin. Teen sen mökissäni. Juo tämä.

Litku maistui tutulta, kuin olisin maistanut sitä toisessa elämässä, ja tämä olisi vain unta.

- Tuo jo avittaa. Mutta tarvitaan muutakin. Katso silmiini.

Katsoin siniharmaisiin silmiin, jotka alkoivat kaleidoskoopin tavoin vaihtaa väriä keltaiseen ja vihreään, ruskeaan. Kuin niissä olisi asunut monta ihmistä tai ihmisiä monena aikakautena. Kuitenkin saman tietämyksen ja tietoisuuden piirissä.

Menin moniin paikkoihin ja moniin vuodenaikohin. Välillä oli pimeää, välillä valotonta ja sitten hämärää. Välillä tuli näkymiä esiin eri valaistuksissa ja varjojen syvyydessä.

- Niinku sannoin, siihen on oltava tietynlainen jotta onnistuu.

Näin eräästä maisemasta ilmestyvän ja esiin vähitellen tulevan hahmon, punatukkaisen naisen. Valo tuli hänen takaansa kuin minä olisin jossain toisessa maailmassa katselemassa häntä ja eloansa. Ehkä olinkin.

Pyöreät muodot liikuivat lähemmäs minua ja sisälläni läikähti jotain.

Sitten vasta huomasin naisen kantavan sylissään lasta, joka oli jäänyt vastavalossa rintakehän varjoon. Nainen imetti lasta.

- Tuo on sinun jälkeläisesi tulevassa maailmassa. Siis jos teet jotain tässä oikein, kuulin vanhan naisen – tietäjän – äänen kaikuvan jostain horisontista. Tai ulottuvuudesta.

- Kipinä pieni, kuulin naisen sanovan.

Tulin tajuihini vanhemman naisen mökissä. Näin hänen tutkailevan minua sumun läpi ja väräjävän ilman. Makasin ensin puolimakuullani vartin verran ja nousin istumaan lavitsalle.

- Mitä minun pitää tehdä?



Juhlaväki ja saattojoukko kulkivat hitaasti, kuin toisistaan osumia tai suuntia saaden kylätietä. Ei mitenkään järjestelmällisesti. Edessä oli linna.

Kosteat seinämät läikehtivät vaaleanruskeina ja harmaan sävyissä ja siellä, minne syksyn paljastava aurinko paistoi, samoissa sävyissä vaalempina läikkinä. Liput liehuivat.

Ensinnä kulki sinikeltaiset kankaat salkojen päissä, sitten punaiset. Isännät ensin ja sitten kaksipäinen kotka.

Kolme kruunua hahmottui myös linnan suuaukon yläpuolelle asetetusta puisesta vaakunasta. Sotilaita seisoi ja katseli muureilta. Tietysti myös kansan seassa.

Vesi välkehti kivilinnan ympärillä antaen sekin omat sävynvaihtelunsa kivisiin seiniin.

Väkeä oli paljon, nämä olivat meidän väkeämme. Ruotseja ja venäläisiä oli ainoastaan hallinnon puolesta ja pitämässä neuvotteluissaan järjestystä yllä.

Menin aatelispuvussa linnan pyhimpään eikä kukaan kysynyt minulta mitään. Tässä ajassa jo pelkkä asu oli arvomerkki, todiste asemasta. Vaikka olin saanut sen mökin tietäjättäreltä.

Kukaan ei myöskään ihmetellyt, kuka olin. Tilanne oli sen verran uusi kaikille. Ennalta toisilleen tuntemattomia ihmisiä kokoontui syrjäiseen maahan sopimaan sen kohtalosta. Minun kuului olla se kohtalo.

Jäin istumaan penkille katse oven suuntaan, kun kuulin korvani vierestä hiljaisen äänen:

- ”Sinulla onkin sellainen taito, josta taho ottaa selevvää. Tahon ottaa selevvää kuitenni, kaeketi.

Muistikuvia akan kanssa mökistä.

Seisoin edelleen selkä suorana vavahtumatta sanoista kuin arvovieras. Hiljainen kuiskiva ääni, jolla sanat oli sanottu sai minut myös jännittymään. Ne eivät olleet sanottu normaalilla puheäänellä, vaan kuiskien ja hiljaisesti. Mikä teki tilanteesta epämiellyttävän ja epänormaalin.

Sitten seurasi taas hiljainen hetki. Kymmenen minuuttia, kaksitoista, laskin. Ehkä akka sittenkin pelkäsi minua. Siitä hiljainen ääni oli johtunut. Ja pidättyväisyys. Ja pitkät katseet. Sen tunsin nytkin. Join kulhosta, ja lämmin olo valtasi. Maussa oli jotakin, jonka muistin. Muistin pitkän ajan takaa: ryhmä värikkäisiin puuvillavaatteisiin pukeutuneita. Kulkuneuvo, mutta ei vene. Kukkakuvio kyljessä, se muistui mieleeni kun katsoin kulhon nesteessä lilluvia kasvien terälehtiä.

Suljin silmäni. Pakosta, tuntui. Hahmot valtasivat näkyni. Alastomia naisvartaloita. Pakaroita, kylkiä, muotoja. Rintoja ja viimein kasvot, jotka hymyilivät. Ne olivat houkuttaneet minut tähän.

- Kuka sinut lähetti, kuulin emäntäni kysyvän nyt jo kovalla ja vaativalla äänellä.

Aloin kertoa.

- He ovat alenevassa polvessa kaltaistani. Olet kuollut, mutta silti jotenkin täällä. Kuin haamu. Sinulla on yhteys yliluonnolliseen. Tiedätkö mistä tiedän sen?

Annoin kylmyyden keskelle pystytetyn lämpimän tuvan hallitsijan kertoa.

Vassili kerto:

Ka mänitte Oulluun sammaa reittie ku tervanviejäthi. Perillä ku olitta sinulle sattu jottae omituista. Ensin joet viinnaa etkä kuulemma muista siitäkkää mittään. Vassili ku on kaoppamies ni näkköö semmossiehi assieta. Jotta mitä toenen ei hallua sen näkevänkkää.

Pijit sitä ihan typeränä kun hiljjaa voan kuunteli, van kyllä se minulle sen kerto. Olit yrittännä ottaa seleville mitä tapahtu. Ku et vissiin muistanna. Ja Vassili ei sitä kertonna ku huomasi että et tiennä mitä tapahtu.
Kyllä sinnuo outettu teällä. Ku Vassilin puhheet kerto kaeken.

Työ illalla siellä Oulussa satamassa ja kivikadulla. Tiesit jotenni, mitä pittää tapahtuman. Mitä tulloo tapahtummaan. Vaekka sitä asijan osasetkkaa tiijjä.

Miten lie tullonnahi, työ kaoppamiehen kohtasitta. Sinä tiesit jotenni jotta se koettaa huijjaosta, vaekka kaekki muut sen usko.

Se halusi kuitenni kosttaa, ja tuli sinne satammaan teijjän perästä ilimottammaa jotta tyrmään sinut pitäsi pisttää. Tae hengiltähi yritti soaha. Vassili suojeli sinnuo ja jouvut vaen vankeotteen yön yli. Van lahjasipa tuli siinä tiettoon. Sinä tiijjät ennalta.

- Onko ollu enne ennettä?

Hän käveli pakko-oireensa seuraamana rakennukseen, jonka harjalle oli pystytetty puinen risti, ja seurasin hänen kulkuaan. Valokuvaus- ja reportterin taitoni oli vaihdettu maalarin kykyihin ja näkemyksiin, kuten olin huomannut pettuleivän virttä laulavan tytön luonnosta tehdessäni. Toivottavasti siitäkin työstä jotain jää jälkipolville?

Kun valkoiset liperit heiluen mustapukuinen oli mennyt sisään, liityin kulkueeseen herättäen näin vähimmäismäärän huomiota.

Kirkossa oli täydet laulut käynnissä jo sinne päästyäni. Saamani tehtävän mukaisesti jäin etupenkkeihin seuraamaan palvelusta tai seremoniaa. Pappi avasi sen tottuneesti.

Odotin, kunnes arvovieraamme – ruotsalaiset – menivät polvistumaan köyhän kirkon alttarille, ja liityin heidän seuraansa. Vakoilin heidän reaktioitaan eri asioihin, mutta en voi sanoa saaneeni siitä paljon.

Kivilattialla kontin polvillamme ollessamme pystyin erottamaan kylmettyneet, nöyrät ihmiset rommin tai muun vahvikkeen lisäämistä ihmisistä. Olin tullut erottelemaan nämä kyrvät alkuperäisistä suomalaisista, savolais-karjalais-kainuulaisista. Molemmat kansat olivat tietysti ylimielisiä – kuten näillä leveysasteilla pitää ja kuuluukin olla – mutta tietty lisä ylimielisyydessä oli näillä virkahenkilöillä, ehkä papistollakin. Jälkimmäinen otti kuitenkin vastaan käskyjä edellä mainitulta.

Polvet kylmettyneinä seurasin arvojoukkoamme muun, vähäpätöisemmän joukon mukana ulos hautausmaalle ja rinteelle, jolle oli pystytetty koivuista tehty risti. Muistin tämän paikan tutuksi, kerran siellä erilaista – outoa seremoniaa – vietettyämme. Tulevassa elämässä, vaikka oudolta se kuulostaakin.

Koska tunnuin liikkuvan ajassa taaksepäin – siis nyt syksystä loppukesään – pystyin estämään tämän kaiken tapahtumisen. Suomen luovuttamisen vieraalle, ja historian muuttumisen toiseksi.

Polku, jota seurue oli kulkenut hävisi nurmelta ja niityltä kasvillisuuden tullessa taas pöyheäksi siinä kohdin nousten pystyyn kohti taivasta. Oli minun aikani paljastaa heidän juonensa kansalle, jotta nämä ihmiset – jotka liikkuivat ajassa normaalisti kesästä syksyyn – pystyisivät myöhemmin ottamaan vallan ylimyksiltä ja virkahenkilöiltä ja ottamaan tulevaisuutensa ja tulevien jälkeläistensä tulevaisuuden käsiinsä.

Koska minulla oli tietoa juonittelijoiden toimintatavoista ja heikkouksista, ilmaisin ne Kainuhun kansalle niin, että ne tulisivat ennen pitkää esille ja ihmisten tietoon. Sen jälkeen mikään ei estäisi vallan vaihtumista ja tulevaisuuden muuttamista kirkkaammaksi.

Minun oli kuitenkin aika lähteä. Kun olin tullut tänne, oli ollut aikainen kevät, joka oli vähitellen muuttunut kevättalveksi pakastuen ja lumien muuttuessa runsaammiksi, sitten niiden häviten ja muuttuen syksyksi. Viimein se asia, minkä vuoksi olin tullut, oli näyttäytynyt syksyn väreissä ja luonnon rapistumisen muuttumisessa elävämmäksi kuin takaperin kelauksessa. Oli kesä, ja olin hoitanut tehtäväni. Tietäjä-akka hoitaisi minut takaisin aikaani, jossa tulisin näkemään jälkeläiseni. Kipinän. Sielläkin olisi jälleen kesä.

 

Kirje Oras Tynkkyselle

Luin kirjoituksesi viime vuoden lopulta taiteilijoiden perustulosta. Se olisi hyvä idea. Suomessa on paljon lahjakkaita ja hyvin koulutettuja taiteilijoita eri taiteen aloilta. Tanssi, kuvataide, musiikki. Kaikki näiltä taiteenaloilta eivät tule toimeen taiteensa myynnillä – varsinkin kun esityksistä ja taidenäyttelyistä ei makseta mitään korvausta tekijälle. Kaikki tehdään näkyvyyden vuoksi – sen saamiseksi – ja taiteilijat jopa maksavat päästäkseen hetkeksi valokeilaan. Tiedän tämän kokemuksesta.
Asetelma on vääristynyt, sairas. Se on hyväksytty osaksi tämän yhteiskunnan järjestystä. Taiteilijat ovat niitä, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia tapoja nähdä maailmaa – usein itse kärsien. Vähintään vuosikausia varjossa kokemuksiaan kasvattaen. Vähävaraisena, ja sitten pitäisi tarjota valmis, herkullinen ratkaisu tai huipputaideteos vaativalle yleisölle. Joka saa jonkin oikeuden mukaan määrittää, mikä on hyvää taidetta ja millaista suvaitaan niin paljon että siitä voi toimeentuloakin maksaa. Vai onko pelkkää luksusta, josta ei tarvita korvausta tekijälle. Taitaa ne luksuksen pitäjät olla kyllä ihan eri leireissä – politiikassa, hyötyen suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä sanoen vain oikeat vuorosanat poliittisen puolueensa korvausta vastaan!

Suomessa suurimmat teot arkisen työläisten työn ja sotien torjuntavoittojen ohella on tehty taiteen saralla. Ihmeen väheksytty ala silti. Taiteilijat kouluttautuvat vuosia ja useimmilla on sanottavaakin taiteensa sisällön kautta. Ei ihan niin mediaseksikästä kuin huomiotalous vaatisi, mutta hiljaista, yleensä pitemmälle kantavaa voimakkuudessa ja syvällisempää. Tapaamani taiteilijat ovat suhteellisen älykästä väkeä. Ehkä yhteiskunnallinen keskustelu onnistuisi. Jos siihen annettaisiin mahdollisuus taiteilijoiden ammattikunta hyväksymällä. Se tarkoittaa perustuloa.

Kerron muutaman esimerkin: millä maksat henkilökohtaiset terveydenhoitokulusi, kun työttömyyskorvauksesi menee jo pelkästään kallistuneeseen ruokaan ja asumiseen. Kukahan niistä asunnoista hyötyy muuten vuokrissa (asumistuki) ellei valmiiksi rikkaat ja yhteiskunnan status quo? Kyseessä ei tarvitse olla sen kummempi kuin hammaslääkärilasku tai jonkin akuutin vaivan hoitaminen tavan terveydenhoidossa, niin johan on tullut haasteita muiden kulujen hoitamiseen. Taiteilijat tarvitsevat useimmiten myös tarvikkeita tai välineitä tai rahaa niiden korjaamiseen tai täydentämiseen. Varsinkin kuvataiteessa tarvitsee jonkin tilan tehdä, mistä tarvitsee maksaa vuokraa. Varmaan myös esittävien taiteiden (musiikki,tanssi) taiteilijoilla pitää olla harjoittelutila. Kokemukseni puitteissa voin sanoa, että nämä tarvikkeet ja työtilan vuokra tekevät toimeentulotukeen sellaisen 100-300 euron loven. Voi laskea, montako kymppiä jää käteen, jos omasta kouluttautumisesta joutuu maksamaan vielä opintolainaa 100 euroa kuukaudessa noin 15 vuotta valmistumisen jälkeen. Sitä ammattitaitoa, ja antautuneisuutta, josta osa nyt haluaa hyötyä ilmaiseksi. Asuminen ja ruu'an ostaminen kaupasta ei ollut ilmaista silloinkaan.

Nyt kun olemme tulleet päätepisteeseen, jossa taiteilja ei ole pystynyt tulemaan toimeen rahallisesti, perheen perustamisesta puhumattakaan ja vielä lisäksi kärsii ehkä mielenterveyden ammattilaisten spektrille tuntemattomista vaivoista, onko ihme jos kaikista populistisin Suomi-meininki ei enää uppoa? Varsinkin jos se tulee sellaisten henkilöiden suusta ja eleistä, joissa aistii olevan opportunisteja ihmisten tekojen ja omien sanojen välisessä vuoropuhelussa? Minä olen kiinnostunut mielenterveyden häiriöistä siinä kuin esikuvani, mutta totean niiden kaikkein sekopäisempien pystyvän kiipeämään sivistymättömässä, ilman kunnollista koulutusta olevaa kansaa olevan yhteiskunnassa käännettävissä mihin tahansa suuntaan. Sen suunnan näyttää taide.

Vaikutat älykkäältä ihmiseltä, ja sen takia sinulle kirjoitankin. Ehkä saat jotain aikaankin. Minun normini on kuitenkin tämä: ilman taidetta tämä kansakunta ei olisi sitä, mitä se on tänä päivänä. Eikä se tule olemaan jatkossakaan, ellei taidetta tunnusteta osaksi yhteiskuntaa. Olen opiskellut Joensuussa, jonne jäin joksikin aikaa Kainuun poikana. Teen seuraavan äänestyspäätökseni Keskustan ja Vihreiden välillä. Menetin nuoruuteni Joensuussa, mutta se oli vain yksi sivu Suomen aluepolitiikan jatkosivuissa. Palasin Kainuuseen tehtyäni ilmaista työtä taiteen eteen – tanssitaiteen ja kuvataiteen – Pohjois-Karjalassa.
Tässä maassa on lahjakkaita, nuoria taiteilijoita, jotka ansaitsevat tunnustuksen työstään, mitä ovat tehneet. Se on vähintä mitä yhteiskunta voi tehdä taiteilijoille. Ala ajamaan sitä perustuloa – ainakin taiteilijoille. Kriteerejä jos määritellä, sellaisia voi olla pienimuotoiset viimeaikaiset projektit, tulevaisuuden suuremmat yhteistökumppanuudet ja yleensä se tosiasia, että tekee taidetta.

AJATUKSIA TAITEEN HINNASTA, osa 2

 

Työlistymissuunnitelmaani kuuluu hakea kahta (2) työpaikkaa kuukaudessa säilyttääkseni työttömyyskorvaukset. Täällä päin se on haasteellista varsinkin kulttuurialalla. Joten määrä on realistinen. Hain hankekoordinaattorin virkaan. Taidetta ei tervaa! Se oli hankkeen nimi. Jo nimi paljastaa taustalla olevan ajatuksen tervan luoman elinkeinon korvaamisesta taiteella ainakin mielikuvatasolla. Mutta se toimii johdattelevana esimerkkinä tekstiini.

 

Suomessa taide ja kulttuuri on sitä, että jokin instituutio tai instanssi rahoittaa kulttuuria toivoen saavan lahjoituksena saaduilta tai kerätyiltä verorahoilta vastineeksi laajemmille kulttuurisille arvoille sopivan tuloksen. Pelkkää hyväntekeväisyyttä - vaikka populistiset voimat ja piirit saadakseen poliittista ja yhteiskunnallista valtaa niin uskottelevat - se kulttuurin tukeminen ei siis ole. Kun lähdin itse melko vahvasti kunnan elinvoimapolitiikkaan ja positiivisen virinän tuomiseen kytkeytyneestä kulttuurikeskuksesta entisestä kotikaupungista, kuulin taidekeskuksen uuden vastuuhenkilön kertovan uudesta kuntalaista käsissään paperinippu, mihin velvoite kunkin kunnan kulttuurin tukemisesta on kirjattu. Mikään taho ei kuitenkaan toimi pelkästään kuntien (kaupunkien) rahoituksen varassa. Tarvitaan muunlaisia tukimuotoja, ja tässä tulee valtion rooli hoitaa tonttinsa niin, että kulttuurielämälle on mahdollista hakea eri tukimuotoja ja kehittää toimintaansa. 

Kunnat ja valtio ovat halukkaita ja kykeneviä laittamaan rahaa alueensa markkinointiin niin mainosten kuin muun visuaalisen ja tekstuaalisen kuvaston muodossa. Kuitenkin, kaikitenkin, varsinaisen sisällön ja tulevalle kulttuurille lähtöpohjaa tekevän mielteen muodostavat ruohonjuuritason toimijat ja taiteilijat. En arvosta pelkureita, jotka piiloutuvat hallinnollisten mekanismien taakse ja käyttävät hierarkkisesti yhteiskunnallista nimitystään vieläpä hankaloittaakseen jo ahtaalla ja köyhinä toimivia kulttuurintekijöitä, taiteiljoita. Siinä kun jonkin hankkeen nimi voidaan ottaa menneestä tulonlähteestä vaatimattomissa olosuhteissa toimineilta sukupolvilta, voi myös olla olevinaan suomalaisen taiteen puolella kun "kaikki täyttyy ainakin kirjaimen jos ei hengen tasolla". Minun ei tarvinnut mennä piiloon yhteiskunnan rakenteellisten arvovalta-asemien taakse luodessani mahdollisuuksia erilaisille näkemyksille ja ihmisryhmille laittaessani samalla itseni alttiiksi kriittiselle ja omille arvoille sopimattomille ulostuloille. Mahdollistaen silti taiteen ja muun kulttuurin ilmenemismuodot. Jos on saavuttanut yhteiskunnallisen aseman joka näyttää antavan oikeuden toimia suomalaisen kulttuurin puolesta kuin omaisi oikeuden kaikkiin kulttuurin saavutuksiin voi silti toimia väärin.

Inspiraatio

Jossakin havaittavassa tilanteessa se on kuin valmiina. Se on alkanut muodostua jo ennalta. Et voi koskaan tietää missä se on - tai mistä asioista se näyttää itsensä. Kun menet paikalle, sinut valtaa varmuus ja syvältä kumpuava innostus. Menet paikalle, ja asiat joille olet jo antanut merkityksiä, saavat uuden, tähän sopivan ilmiasun.

Sinun on tehtävä töitä sen eteen. Jotakin yksityiskohtaista asiaa, jonka pienuus tulee esiin myöhemmin suuruutena. Hienovivahteista. Viisaus joka kumpuaa viisaiden ihmisten tekoina. Erilaisuus jota ihmisten erilaisuus aiheuttaa näkökulmiin. Kuin joku olisi tehnyt sen valmiiksi tähän tilanteeseen sopivaksi.

Pienet teot merkitsevät yllättävän paljon. Huomioonottavampana kuin jos olisimme jättäneet tekemättä. Kauniimpana siihen. Silti ei luopuen; jotakin siinä pitäen.

Olin maalannut tätä aihetta kuohuvasta vedestä maaliskuussa. Kuukautta myöhemmin istuessani linja-autossa Kainuun ja Pohjois-Karjalan välillä talven aikana metsään keräytyneet lumet olivat alkaneet sulaa nopeasti muodostaen uusia uomia ja nopeasti virtaavia vesiä samalla lailla kuin näyssäni. Minä rakastan tätä maata.

Maalasin vielä uuden kokemukseni muutamalle pitkulaiselle maalauspohjalle myöhemmin.

P.S: Jos en päivitä tätä blogia enää, niin ensimmäisessä kirjoituksessani 10 ½ vuotta sitten mainitsemani stannaus-tekniikka oli sumraus, jota tarkoitin.

Hardcore

Populaarikulttuuriin laskettavien metallimusiikin ja kauhukirjallisuuden näkökulmasta on tehnyt mieli kirjoittaa pidempään, vaikken soitakaan itse mitään tai tee musiikkia sen enempää kuin olisin kirjoittanut kauhukertomusta. Molempaa tyylisuuntaa musiikissa ja kirjallisuudessa olen kyllä kuluttanut ahkerasti.

Molemmissa on eräänlainen sokkivaikutus tai sokeeraavuus, mutta toimiakseen se ei voi olla itsetarkoituksellista tai laskelmoitua - toisin sanoen ei voi olla mitään kaavaa, jolla nämä piirteet edellä mainituissa taiteenlajeissa saisi toimimaan tai tehostettua, mikä pohdintana on saanut kirjoittamaan tämänkin kirjoituksen, koska uskon asian pohdiskelun olevan kirjoituksen arvoinen.

Molemmissa kiehtoo tietynlainen asioiden yli vienti - ei ehkä uteliaisuudesta vaan epänormatiivisuudesta. En ole nimittäin koskaan pitänyt perusteluista, ellei niitä voi testata perustelemalla perustelu sen omia vahvuuksia viemällä loppuun saakka.

Lisäksi synkkien, karmeiden, rumien asioiden tuonti päivänvaloon valaisee nurkat ajattelussamme - niiden kautta saamme sellaista tietoa, mitä muutoin emme. Ne voivat antaa kokemukset. Joskus kokemus on vaikuttavampi / merkityksellisempi kuin looginen päätelmä tai uskomus. Lisäksi mukana tulee mittasuhteita testaava bonus; kokeillaan, kuinka synkkiä ajatuksemme todella ovat. Mutta ei selittelyllä - toteutuksen on oltava tunteeseen perustuvaa - käsittelyssä olevalle peritunteelle ominaista.

Puhumattakaan että vastakohtaisuus saa herkkyyden jollakin oudolla tavalla esiin. Meissä.
                                    

Lauri Jaakkonen: Aivonkutoja, 2019, muste paperille.
Teos oli esillä Taideyhdistys Harhan Harhageddon-näyttelyssä 24.3. - 14.4.2019

Lauri Jaakkosen nimetön teos Harhageddon Expanse-näyttelyssä.

Taiteen tila

Taidekeskus Ahjossa avautui kaksi viikkoa sitten Reima Hirvosen näyttely Always pray! Itse palasin Ahjon kannatusyhdistyksen puheenjohtajaksi sopivasti näyttelyn avajaisiin, ja ajattelin nyt kirjoittaa ajatuksia herättävästä näyttelystä.

Lähtökohtana on varmaan taiteilijan oma elämä, mutta koska toteutusratkaisut ovat installaatiomaisia, näille installaation luoville rakennelmille ja teknisille ratkaisuille alkaa väkisinkin etsiä vastaavuutta ajankohtaisista ilmiöistä ja reaalimaailman sosiaalisista konstruktioista. 

On mökkimäisiä rakennelmia, pystytetty teltta kuin muistona jostain ja seksuaalikuvastoa esitettynä enemmän artefakteina kuin että ne veisivät tunnelman hekumallisuuteen. Lyhyen tutkimisen jälkeen katsojalle selviää näyttelyn avaavan seksuaalisuutta taiteilijan oman seksuaalisen suuntautumisen kautta. Videot - joita salissa pyörii rakennelmien ja kankaiden lomassa useita - antavat tästä selvimmät viitteet.

Silti tahtoisin nähdä näyttelyn myös vertauskuvallisena kulttuurin kuvauksena rakennuksineen ja videolla metsässä rymyävine ja pyörivine hahmoineen. Kun mukana rakennelmissa on kierrätyspuuta, spraymaalilla maalattuja pressuja ynnä muuta vanhaa kierrätysmateriaalia, väkisinkin ajatukset kääntyvät kulttuuriin Suomessa. Mutta ehkä jonkinlaisena vaihtoehtoisena rakentumana, jossa asiat eivät ole aivan samalla tavalla mutta muistuttavat riittävästi meidän maailmaamme, niin että lähdemme ottamaan selvää, mistä on kyse.

Salissa kiertely installaation keskellä on kyllä hieno kokemus. Se vie ajatukset nykyhetkestä johonkin minkä taiteilija haluaa tarjota hetkeksi. On mahdotonta paeta salissa taiteilijan seksuaalisen suuntautumisen esille tuontia, vaan se on kohdattava jollakin tavalla. Näyttely tarjoaa siihen jotakin, ja varmasti näyttely on siinä mielessä seksuaalivähemmistöjä kohtaan tunnettuja ennakkoluuloja purkava. Näyttelytilasta poistuttua jokin olemassaoleva käsitys on jo ehtinyt korvaantua jollakin syvällisemmin koetulla.